Mitä p. Birgitta tekisi? / What would St Birgitta do?

20131221-144950.jpg

Jokainen käsityöläinen tietää, ettei aina tosiaan mene niinkuin Strömsössä. Joskus hommat menevät pieleen ja pahimmillaan jäävät kesken. Kaappiin jää kummittelemaan UFOja (unfinished objects eli keskeneräisiä juttuja). Ne painavat mieltä, mutta on helpottavaa tietää niin käyvän joskus kaikille.

Pari vuotta sitten ostin kivaa tummanpunaista villaa tehdäkseni napakasti istuvan 1300-luvun lopun päällysmekon, vähän samanlaisen kuin tämä vihreä. Selkäsauman istutuksessa kävi kuitenkin virhe, joka lähti kertautumaan niin, että mekko oli parantumattomasti vinksallaan vähän joka kulmasta (Kuva 1.). Olin ehtinyt ommella mekon yläosan vuorauksineen kokonaan ennenkuin tajusin etten olisi ikinä tyytyväinen mekossa. Mekontekele on pyörinyt siitä asti kaapissa.

Minulla oli nyt tarve saada jouluksi joku käsityö ja imettämiseen soveltuva päällysmekko. Kun sopivaa kangasta ei löytynyt, tuli mieleen kaapin pohjalla pyörinyt UFO. Jospa siitä saisikin jotain?

Tässä kohdin päästään luontevasti pyhään Birgittaan, Euroopan ja Ruotsin suojeluspyhimykseen. Birgittaan yhdistetään monia kiinnostavia reliikkejä, joista kiinnostavimpia ovat pellavamyssy ja viitta.

Brigitan viitasta on aika vähän tietoa verkossa, mutta siitä on hyvä artikkeli 1970-luvulla ilmestyneessä Birgittareliker-kirjasessa. Viittaa tutkittaessa paljastui, että se on alunperin ollut päällysmekko (taskuaukoista päätellen) joka oli muutettu viitaksi leikkamalla joko liian kulunut tai tiukaksi käynyt yläosa irti. Emme tietysti voi olla aivan varmoja siitä, tehtiinkö muokkaukset Birgitan aikana vai vasta myöhemmin. Kuitenkin keskiajalla yleisesti muokattiin käytettyjä vaatteita uusiksi ja Birgitan legendassakin mainitaan vaatteiden parsiminen ja korjaaminen!

Koska mekontekele oli hieman ylipitkä, Birgitan viitan logiikka kävi siihen mainiosti. Leikkaamalla ongelmallisen yläosan irti saan mekon helmaosasta vielä iloa. Työn edetessä oli kokeiltava mekkoa viittana (Kuva 2.) – istui muuten hartioilla yllättävän hyvin ja mukavammin kuin yksikään puoliympyräviitta! Viittajuttua on ehkä pakko kokeilla kun jostain sopivasta mekosta aika jättää.

Saksin yläosan irti, poistin vuorauksen, laitoin hartiat uudestaan, suoristin etusauman ja avasin kylkiin hiha-aukot (Kuva 3). Kuvasta jo näkeekin millainen mekko on tulossa.

Leikkelin helmaan lisäkiiloja ja käytin hihoihin varatun kankaan leikkaamalla pienen hupun. Pääsen testaamaan pähkäilemääni uudenlaista hupun kaavaa nyt tässä samalla.  Kankaasta jäi jäljelle A4:sen kokoinen pala ja kourallinen suiruja.

20131221-161931.jpg
Kangas tuli aika tehokkaasti käytettyä. / The fabric tetris worked out well.
20131221-145040.jpg
Kankaan leikkaamiseen saa aina kissa-apua / Cat help cutting the fabric.

*****

Every craftsperson knows that things don’t always work out as intended. Projects mess up and in some cases you give up on them and they end up as UFOs or unfinished objects fairly permanently. That sucks, but it helps knowing that it happens to us all.

Two years ago I purchased lovely red wool to make a tight fitting late 14th century surcoat, kind of like my green one. Something happened during the fitting and the mishap sort of exploded all over the dress, making it fit in an unsatisfactory way overall (picture 1). I’d sewn up most of the bodice and a lining when I realised I would never be happy in it.

Fast forward to now. I needed two things: A project for the holidays and a surcoat I can breast feed in. I had had trouble finding a  suitable fabric. Then I remembered my UFO dress. Perhaps it could turn into something useful after all?

This is where we get to St Birgitta of Vadstena, Sweden – the patron saint of Sweden and Europe. Birgitta has quite some interesting relics attributed to her. My favourites are her famous cap and her cloak.

There is not a lot of information on the cloak that is available online, but there is a thorough article on it in a book from the 1970’s called Birgittareliker. When the cloak was examined, it was discovered that it had originally been a surcoat (because it had pocket slits) and it had been converted into a cloak by cutting off the tight fitting bodice part, probably because it had either become too tight or too worn. There is no way to tell whether this had been done during Birgitta’s time or later, but it is a contemporary practice to recycle old clothes by modifying them AND Birgittas legend does mention her affection for mending garments.

Because my dress was a little on the long side, applying the Birgitta-method to it worked splendidly. Cutting off the problematic top part meant I could still use the hem! As I was working on it, I had to try out how it worked as a cloak (picture 2) and somewhat to my suprise, it was really nice. It fit much better than any of my half circle cloaks. When a dress wears out, I think I will have to try making it into a cloak.

What I have done this far is: remove the lining, cut off a bit of the bodice, cut armscyes into the sides of the dress, repin the shoulders and straighten out the fron seam. In the picture (3.) you can already see the kind of dress it is shaping up to be. I had some fabric I had reserved for sleeves, but since this will be a sleeveless surcoat, I could use it to make some gores for the hem and there was even enough for a little hood. (I have made a new pattern I am eager to try out.) It was fabric tetris at it’s finest, but I even had an about A4 size piece of excess fabric when I finished.

Ei mitään vanhaa päällepantavaa! / I’ve nothing old to wear!

20130505-195131.jpg

Keskiajan kenkiä harrastava kamuni tutkailee mielellään sitä, miten kanssaelävöittäjien kääntökengät ovat käytössä kuluneet ja vertaa kulumia aitojen keskiaikaisten kenkien kulumiin.

Myös kangas kantaa käytön jäljet ja kertoo vaatteen tarinaa. Joskus kuluminen tai varsinkin sen puute voi paljastaa yllätyksiä, kuten sen, ettei vaate ollut ihmisen käytössä vaan patsaan päällä, kuten kävi Turun tuomiokirkon mekon miehustan kanssa.

Mekkoa korjaillessa olen hauskasti huomannut kulutuksen merkit juuri aidoissa paikoissa. Hyvä! Kenkiä tutkineella kaverillani oli nimittäin teoria, että ennallistus on onnistunut, kun kulutus näkyy samalla tapaa kuin keskiaikaisissa vastineissa.

Mekko on kulunut kainaloiden ja maata viistävän helman lisäksi mm. kiillojen kärjistä (niinkuin siitä kohtaa paikattu Moyn mekko) ja vyötäröltä, jossa vyön käyttö mekon päällä on jättänyt selvän jäljen (kuten Bockstenin tunikassa). Kiinnityksissä on kulumaa nyöritysreikien kohdalla siinä, missä nyöri kulkee ja nappien kannoissa on löystymää (vrt Lontoon nappi- ja nyörinreikäkappaleet).

Korjaillessani olen miettinyt kulutusta ja vaatteiden käyttöä. Tämä mekko on vaatteistani varmaankin käytetyin ja kulunein. Se oli kuitenkin intensiivisessä tapahtumakäytössä vain noin kaksi vuotta, mistä tulee arviolta parhaimmillaankin 60 päivää käyttöä.

Keskiajan arjen mittapuulla vaate on siis edelleen uusi.

Se pistää miettimään.

Harrastamiseni ytimessä on jatkuva kilvoittelu itseni kanssa: tavoitteenani on antaa olemuksellani mahdollisimman aikakautinen kuva siitä, miltä keskiajan asukokonaisuus olisi näyttänyt. Eikä keskiajalla jatkuvasti kuljettu uusissa vaatteissa.

Suurella osalla ihmisistä ei ollut edes yhtä suurta vaatevarastoa kuin monella elävöittäjällä nykyään on. Vaatteet käytettiin loppuun huolella: niitä parsittiin, muodistettiin, annettiin palvelijoille, myytiin käytettyinä ja jätettiin perinnöksi.

Oikeasti yksi siisteimmistä vaatejutuista vähään aikaan oli Albrechtsin yhden miesväen edustajan (en muista kenen) parsitun mekon tarina: taisteluhaverissa vaatteelle oli roiskunut verta, joka oli kuivunut sijoilleen, kunnes yön aikana avulias jyrsijä oli käynyt nakertamassa vaatteesta vain ja ainoastaan veriset kohdat pois. Nykyisellään vaate on taidokkaasti parsittu jyrsittyjen kohtien kohdalla.

Vaatteita pitäisi siis ilolla käyttää pitkään ja hartaasti (vaikka niille tapahtuisikin jotain ällöä), siis mikäli haluaa näyttää oikealta keskiajan ihmiseltä eikä hyvin puetulta nukelta museossa.

Miksi se sitten on niin vaikeaa?

1) Vaatteiden tekeminen on lystiä! Ja on hulppeaa tallustella uusi mekko päällä pitosaliin, myönnetään. Ja uudet vaatteet ovat edellisiä paremmin tehtyjä. Ainakin minulla kesti pitkään ennenkuin sain aikaan mekon, johon olin niin tyytyväinen, että ilomielin kulutin sitä vuositolkulla.

2) On olemassa kummallista painetta käyttää upouusia vaatteita. En tarkoita, että kulkisin vastedes likaisissa ja rikkinäisissä ryysyissä kuten huonon historiallisen elokuvan ekstra – olihan keskiajalla kunnia-asia että vaatteet olivat siistit (eli siis parsitut, suhteellisen puhtaat ja säädylliset vaikkakin vanhat). Mutta semmoinen, että esimerkiksi kerran kilpailussa vaatteeni sai miinuspisteitä siitä että sitä oli käytetty, on kyllä aivan hassua. Kyse on, tavallaan, keskiaikaisen ja modernin estetiikan yhteentörmäyksestä. Vain uusi on nykyään kaunista.

3) Elämme historiallisesti kummallista kertakäyttömuodin aikaa ja olemme tottuneet siihen, että aina pitäisi olla jotain uutta päällepantavaa. Varsinkin kun tapahtuu jotain kivaa tai tärkeää. Oikeasti, historianelävöittäjät usein ennen tapahtumia stressaavat siitä, ettei ole mitään uutta päällepantavaa! Vaikka sen pitäisi melkein olla päinvastoin!

Sehän olisi…aika vapauttavaa, eikö?

****
A friend who is into medieval footwear likes to observe how our reproduction shoes wear and tear with use, comparing that to the wear patterns on extant medieval shoes.

Wear patterns are also visible on clothing. They tell us the story of how the item was or wasn’t worn. Sometimes the lack of wear can be a most telling thing – like in the case of the dress piece from Turku cathedral which turned out to have been worn by a statue instead of a person.

Repairing and readjusting my old dress has led to delightful observations of wear in just the the proper places. Great! My friend with the inclination towards shoes had this theory, that a good reproduction wears in the same places as the extant originals.

Besides the obvious hem and armpits, the dress is worn at the tips of the gores (think where the Moy bog gown was patched) and at the waist, where I have worn a belt and it shows (just like, say, on the Bocksten tunic). Also the closures, button stalks and innner edge of lacing holes (think London finds) show wear.

I’ve been thinking a lot about wear and the use of clothing, kind of carrying on from my previous post. The red dress is probably my most used and worn dress. However, it had only a maximum of two years of heavy event use, which adds up to only about 60 days of active wear.

So on the terms of medieval everyday life and consumption, the dress is still brand new.

That really makes me think. (<- insert minicrisis here)

The hard core of my hobby is a personal quest to strive towards giving a portrayal that would be as authentic as possible. And medieval people did NOT constantly parade around in brand new clothing!

Facing the facts: most medieval people didn’t have such an extensive wardrobe as many living history folks these days do. Clothing was well worn and worn out, changed, recycled, mended, sold, given to servants and bequeathed as we well know.

Actually one of the coolest clothing – related stories in a while was the story of how one of the men (can’t remember who) from Albrechts bössör had bled on his tunic and during the night a helpful rodent found his clothes and neatly chewed off the bloody spots. Now the tunic has these holes neatly mended.

And the moral of the story is that you should mend and wear your clothes with pride and joy (regardless of icky stuff happening) – that is if you want to look like a real medieval person instead of a well dressed exhibition dummy in a museum.

Then why is it so hard?

1) Making clothes is fun! And the feeling of showing off something new is great. Also, clothes tend to improve as you make more of them. For me at least it took several years tolearn how to make a dress that I was happy enough with to let it age with wear.

2 ) There is this odd pressure to keep making new things even if you don’t really need them. Now I’m not proclaiming that from now on I will lurk about on dirty broken old clothing like an extra from a bad historical movie, since the medieval sensibility also dictates that to be proper you should still keep tidy and your clothes mended, even if they were old. But just sayin’ that things like having points deduced in a competition just because the dress you entered had been worn is downright silly if you think about what went on historically. But it is all a matter of medieval and modern sensibilities and aesthetics clashing I think. Nowadays we are inclined to think that only new stuff is pretty.

3) We live in historically unusual times of abundant consumption, cheap stuff and throwaway fashion. We are used to have something new to wear, especially when something fun or important happens. Really, living history folks do worry about having nothing new to wear, when the problem should actually be the opposite!

And that thought is sort of… liberating, isn’t it?

Punnitus / Weighing

20130421-175010.jpg

Viime kirjoituksessa pohdin, paljonko keskiaikainen asukokonaisuus (kuvassa yllä) sitten painaisi.

Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Punnituskohteena oli ihan tavallinen asukokonaisuus, joka on päällä tässä paljekuvassa.

bellows

  • aluspaitamekko
  • Moyn mekko
  • Vihreä päällysmekko
  • villaiset sukat
  • silkkiset sukkanauhat metallisoljilla
  • pieni huppu metallinapeilla
  • huntu, leukaliina ja muutama neula
  • nahkaiset kääntökengät
  • irtoletit ja myssy
  • metallikoristeltu vyö
  • pussukka keskiaikaisine tarve-esineineen (mm. rukousnauha, vahataulu)
  • pari solkea

Painoi yhteensä neljä kiloa. Onhan se aika paljon! Mutta ehkä vähän vähemmän kuin odotin.

20130421-175045.jpg

Kaikesta paino- ja pellavavuorin ärsyttävyyspohdinnasta inspiroituneena (ihan mahtavia kommentteja viime kirjoituksessa, kannattaa käydä lukemassa!) päätin napsaista pellavavuorauksen irti vanhasta mekostani. Naps naps, ja mekko on noin puoli kiloa kevyempi! Asukokonaisuuden neljässä kilossa se tuntuu jo!

Samalla mekko saa perusteellisen huollon: vahvistan päältä ompelemalla sen kuluneimpia saumoja, korjailen alkavia reikiä ja tehtyjä virheitä. Mekko-arkeologia on tavallaan todella kiinnostavaa. On hauska muistaa millaisia ratkaisuja aikoinaan teki, joko ihastella tai taivastella niitä. Lukijat voivat palata mekon valmistumisaikaan täällä. (tai tekemällä haun tägillä ‘uusi punainen’)

Kaikesta uudelleenompelusta tulee mieleen se, kun olin tosi köyhä opiskelija eikä kankaaseen ollut lainkaan varaa. Silloin huvikseni purkasin mekkoja ja ompelin niitä uudestaan – seuraava lopputulos oli aina parempi kuin edellinen.

Lisäksi tämä mekkojen korjailu ja muodistaminen on tavattoman ajanmukaista. Monissa säilyneissä mekoissa on näkyvissä korjailun tai muodistamisen jälkiä. Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon taas: vähän kulunut ja korjailtu mekko tuntuu aina ihan upouutta keskiaikaisemmalta.

****

So in the previous post I wondered how much a medieval outfit weighs. Today I got around to weighing one of my favourite outfits, which you can see above laid out and worn whilst operating bellows.

  • a linen underdress
  • the moy bog gown
  • green overdress with fur lined tippets
  • a small green hood with metal buttons
  • wool knee-length hose
  • silk garters with metal buckles
  • linen wimple and veils
  • linen cap and false braids and some metal pins
  • a few brooches
  • a metal-studded belt and purse with essential stuff like a wax tablet and a rosary
  • leather turnshoes.

Weigh 4 kilos all together. It is quite a lot! But perhaps a little less than I expected.

As you can also see above, encouraged by your commentary (some great discussion btw in the comments of the previous post, I recommend it) I decided to take the plunge and cut off the impractical and heavy linen lining. Snip snip, said the fabric scissors and the dress just lost 0,5 kilos! In a total of 4 kilos you can really feel that.

Once I’m at it, I’ll give the dress a good overall maintenance – reinforcing some of the most worn seams by top-stitching and overstitching, mending holes (gasp!) and redoing some things I now know how to do better. Working on an old dress is great – it’s fun to discover what I did back when I made it and trying to remember why. It also helps I posted a lot about making that dress back in 2008, I wrote only in Finnish back then, but you can see lots of pictures here  or by following the tag ‘uusi punainen’.

Redoing seams also reminds me of what I did as a super poor student when I didn’t have any money for fabric: I took my dresses a part and sewed them to have something to sew on. Redoing them always helped: the end result did improve all the time. I think I learned a lot doing it.

And last but not least – all this mending and redoing is terribly medieval. So many extant dresses have been mended or refit, which is just right not to waste precious fabric. I’ve said it before but I will say it again: a slightly worn and preferably mended outfit always feels more authentic somehow than a brand new one.

Painavaa asiaa / Weight matters

20130414-113523.jpg

Tänään asiaa painosta –  ei ihmisten vaan mekkojen!

Useimmiten kesän markkinoilla kävijät sortseissaan kyselevät ymmärrettävästi siitä, miten kuumia keskiaikamekot ovat. Kerta toisensa jälkeen olen vakuuttanut, ettei villamekko ole niin kuuma kuin ensi silmältä luulisi. On ohutta villaa, on hengittävää sataprosenttista villaa ja niin edelleen.

Sen sijaan käyttäjäkokemuksen kannalta keskiaika- ja nykyaikavaatteiden painossa on huomattava ero. Keskiaikaisessa asukokonaisuudessa  – kun lasketaan yhteen  alusmekko = n. 2,5 m (150cm leveää) pellavaa + mekko=n. 3m villaa + päällysmekko=n. 3m villaa + päähine n. 1,5m pellavaa + vyöt ym. , tulee pelkästään näistä – ilman mahdollisen vuorauksen laskemista mukaan – yhteensä noin 10m kangasta. Ja se on aika paljon. Pitäisi joskus punnita paljonko se kaikki painaa.

Painoasia tuli mieleen liittyen harkinnan alla olevaan projektiin. Yllä olevassa kuvassa on vasemmalla vuonna 2008 valmistunut Herjolfsnesin kaavaa mukaillen tehty punainen mekko ja oikealla Moy Bog- mekko vm. 2010. Ensi silmäyksellä niissä ei näytä olevan juuri eroa. Mutta: mekko vasemmalla painaa 1,6 kg kun uudempi kollegansa oikealla painaa vain 700g. Se on siis alle puolet toisen painosta!

Molemmat mekot on tehty suhteellisen samanapaksuisesta villasta. Herjolfsnes- mekossa on enemmän helmaa ja kiiloja, mutta huiman painoeron suurin selittävä tekijä on pellavavuoraus. Painavampi mekko on vuorattu kokonaan ihanan tukevalla (= paksulla) luonnonvärisellä pellavakankaalla, kun Moyn mekkoa ei ole vuorattu ollenkaan, vaan siinä on vain kapeat pellavasuirut nyörityksen ja napituksen vahvikkeina.

Oikeastaan minusta vanhempi punainen mekko on tosi ihana. Mutta olen silti käyttänyt sitä hävettävän vähän. Painon lisäksi alkujaan täsmälleen sopiva pellavavuori on (kuten pellavalla on tapana, toisin kuin villalla) venynyt käytössä. Olen sitä kertaalleen jo lyhentänyt, mutta  nyt se taas pilkistää villahelman alta (näkyy muuten yllä kuvassakin). Se imee maasta kosteutta, joka nousee helmassa ylöspäin. Ja se kosteus viipyy pitkään. Yllä on siis mekko, jossa villa on kuivaa mutta pellavavuori on tuntitolkulla polviin asti nihkeä. Yh.

Olen siis ajatellut huoltaa vanhaa kunnon mekkoa, että saisin sen uudelleen tehokäyttöön. Olen ajatellut karusti napsaista pellavavuoren lyhyemmäksi niin, että se vuoraisi vain mekon yläosan, kuten Margareeta I:n kuuluisassa kultaisessa mekossa. Tavallaan omat kokemukset ovat auttaneet näkemään hienouden siinä ratkaisussa. Vuoraus tuo tukea sinne missä sitä eniten tarvitaan, muttä se on jätetty pois sieltä, missä se ei ole välttämätön.

Millaisia kokemuksia teillä on vaatteiden vuoraamisesta? Oletteko muuten ikinä punninneet keskiaikavaatteitanne?

***

Weight issues! Not with me, but the dresses!

When out and about in medieval clothing, people often ask whether it is super warm. I tell them that wool can be quite comfy and not so warm. But you know, I think the biggest difference in what medieval clothing feels like vs. modern clothes it the weight.

Counting linen underdress + dress + overdress + headdress easily adds up to 10 meters of fabric to ba carried around and that’s quite a lot. I should sometimes weigh how much an entire outfit adds up to.

I started thinking about dresses and weight regarding a project I am considering. In the picture above, you can see two red dresses that look quite much alike. The red dress on the left was made in 2008 and is based on the Herjolfsnes dresses, with some modifications (i.e. lacing and other details).  On the left, there is the Moy Bog gown from 2010. At first, there seems to be very little difference in the two dresses. But the older one weighs 1,6 kilos while the other weighs only 700 grams! The other one is more than double the weight of the Moy bog dress!!

The Herjolfsnes one has more gores and more hem, but the biggest difference to explain the weight is that it is fully lined in fine, sturdy natural colored linen. The Moy Bog one has only thin strips to support the lining and the button holes.

I’ve used the heavier dress fairly little since the newer one was finished. It’s a shame really, since I think it is actually quite lovely. Besides the weight, the linen lining has another unpleasant quality. Due to it’s linen character, it stretches (I’ve adjusted it once already) with use and starts peeking out from under the hem (look closely at the picture and you’ll see it peeking out). The linen also powersucks moisture from the ground, the capillary phenomenon raises it up the fabric and being linen, the moisture stays put. So even once the grass has dried, the dress is still damp up to around my knee on the inside. Yurgh.

I’ve decided to give my faithful old dress a maintenance round so that I woul use it more. I’m thinking about cutting the linen lining off up to approximately around my hips, in the style of the linen lining in queen Margareta’s golden gown. My experience has led me to really appreciate that solution: the lining gives support and sturdiness where it is needed but it’s not hanging around being a bother in areas where it wouldn’t be so necessary.

What do you think? What are your experiences in lining clothes? Have you ever weighed your dresses?

 

Kuin silkkiä vaan / Nothing is like silk

20130203-181152.jpg

Kirjotuttaa! Ehkä se on lähestyvä kevät. Jotenkin laskettu työ aina liittyy valoisiin vuodenaikoihin, koska silloin sitä näkee parhaiten tehdä. Tämä pikkuinen kukkaro on muhinut kehyksissä jo muutaman kuukauden, olen tehnyt sitä aina silloin tällöin. Minulla pitää aina olla kirjontakehyksessä jotain, jonka voi kirjotuskohtauksen iskiessä napata esiin ja kirjoa vaikka vain vähän kerrallaan. Lisäksi kehys on helppo napata mukaan viihteeksi matkoille.

Saatuani edellisen kukkaron valmiiksi uhosin että seuraava kirjotaan silkillä, kuten alkuperäiset. Ja tässä sitä silkkiä nyt on. Ja siinä on oma ihanuutensa. Auringovalo kimaltaa ihanasti sen kuiduissa ja se tuntuu sormiin ylellisen pehmeältä.

Olin ehkä jännittänyt liikaa silkillä kirjomista, vaikka toisaalta oli viisasata harjoitella tekniikka ensin anteeksiantavammalla materiaalilla eli villalla. Silkissä on omat haasteensa: se menee helpommin solmuun ja on epäkiitollisempi purettava. Koska kyseessä on filamenttisilkki (eli se toukan tekemä lanka) on manikyyrin hyvä olla virheetön, koska langan säikeet tarttuvat herkästi karheisiin sormenpäihin tai kynsinauhoihin. Lisäksi suositan lämpimästi sen kiertämistä vyyhdiltä lankarullalle, koska sillä on suuri taito sotkeentua itseensä.

Tämä filamenttisilkki tilattiin Saksasta ja värjäämisestä kaikkine opittuine asioineen voi lukea enemmän täältä Pyhän Lyytin blogista. Vaalea punainen on värjätty punapuulla, mutta vihreän sävyn alkuperää en juuri nyt muista.

Kunhan kukkaro valmistuu, sen viimeistelee tinainen kukkarokehys Billy and Charlien valikoimista – kehyksen mukana tulee kukkaron kaava. Kokonaisuus on varsin pikkinen – paljon pienempi kuin mitä kuvassa näyttää, näette sitten kun se joskus on valmis!

****

I felt like embroidering again. It may be the approaching springtime. I somehow always associate counted thread embroidery with the warm and sunny seasons, probably because that’s when you can actually see well enough to count the threads. This little purse has been on the frame a few months already, I’ve picked it up and worked on it sporadically every now and then.

I always have to have something in an embroidery frame, so that I can pick it up and start embroidering when I feel the urge coming on. And being light and transportable, embroidery is great to pack along when travelling.

When I finished my previous purse, I decided that the next counted thread embroidery would be in silk, like the extant purses. And here we have it: silk! It certainly is like nothing else. Sunlight glitters in a fantastic way when it shines on the fibers and it feels luxuriously soft to the touch.

I may have been a little too concerned about embroidering with silk – although I guess it was good to first learn the technique with a more forgiving material like wool. Silk poses some challenges: it gets knotted up far more easily and is harder to undo. And because this is filament silk (aka made by the silkworm itself), it’s good to have well manicured hands when working on it: the fibers snag easily on any roughness on your fingers or nails. I also (speaking from tragic experience here) really recommend spooling it, as it has an amazing capacity to get all knotted and messed up in itself.

The filament silk was ordered via a friend from Germany and you can learn about dyeing it (and all the things learned) here at the Pyhä Lyyti blog (also in English). The red is dyed with redwood (I think) but the green, I just cannot recall right now.

And once the purse is finished, it will be finished with cute little pewter purse frame from Billy and Charlie, from where the pattern for the purse itself also comes from. All in all it is quite tiny – it is hard to tell from this picture, but you’ll see once I (someday, eventually) post the finished item!

 

Uusi vuosi, uusia juttuja / New year, new things

20130107-193615.jpg

Olen aika nihkeä joululahjojen suhteen: mielestäni en tarvitse mitään ja se mitä tarvitsen on sen verran erikoista, että sitä on muiden vaikea ostaa. Siksi yleensä pyydänkin, ettei pukki toisi mitään. Toisaalta saatan joulun ja veronpalautuksen kunniaksi ostaa itselleni jotain, jos jotain sopivaa tulee eteen. Keskiaikajuttujen hankkiminen on siinä mielessä kivaa, että samalla tulee tukeneeksi käsityöyrittäjiä.

Tänä vuonna tuli tehtyä huisit kaksi todella mieluista hankintaa.

Kavereiden kanssa tilasimme kimpassa Puolasta (täältä) käsikudottua ja kasvivärjättyä kangasta, joka oli joulun kunniaksi tarjouksessa. Käsinkudottu ja kasvivärjätty kangas on semmoinen pitkään mielessä läikkynyt haave – kun tilaisuus tuli ostaa jämäerä tämmöistä komeaa toimikasta (joka muistuttaa Herjolfsnesin kankaita erivärisine loimineen ja kuteineen), oli tilaisuuteen tartuttava vaikken tiedäkään vielä mitä kankaasta teen. Yleensä noudatan periaatettani siitä, että ensin on idea ja sitten vasta kangas!

Toinen hankinta on tämä pikkiriikkinen joutsenkoru Darkridge Jewelsiltä, jonka inspiraationa on toiminut keskiajan koruista kenties ihanin: Dunstable Swan Jewel. Tätä käytän hienoista hienoimman asukokonaisuuteni kanssa ja se sopii minulle, sillä tykkään joutsenista – Iloisesta Joutsenesta, mökkirannan joutsenista ja kaikenlaisista muistakin joutsenista – mikäli sitä joku Neulakon lukija ei ole vielä huomannut.

Ja mitä tulee uuteen vuoteen, olen ajatellut pyrkiä olemaan aktiivisempi päivitysten suhteen – tehdä enemmän tämmöisiä pieniä ja lyhyitä juttuja pidempien päivitysten ohelle. Yksi uusi ohjekin on tulossa, joten pysykää kuulolla!

****

I’m pretty difficult when it comes to Christmas presents: I don’t think I really need anything and then things that I do want are kind of odd and hard to come by. So usually I just wish that I get nothing from Santa. Then again, come Christmas and – more importantly perhaps – tax returns, I might get myself something I really want if I come across it. I like spending on medieval things because it also gives me an opportunity to support small businesses and craftspeople.

This year I found two really lovely things. (pictured above)

This first one is a – tadaaa! – naturally dyed and handwoven wool twill that I got from Poland (here), together with some friends (who got different weaves in different colours). Being the rests of a bigger piece this was on sale. Handwoven naturally dyed fabric is something I have dreamed about working with for long – so when this opportunity presented itself I had to go for it. Especially since the weave is very reminiscent of the twills in Herjolfsnes, and the different colours in warp and weft. I’m not sure what this will become eventually – that’s against my principle of first getting the idea and only then the fabric – but with this one I was happy to make the exception.

The tiny swan jewel comes from Darkridge Jewels and is inspired by probably the most fabulous piece of medieval jewelry – the Dunstable Swan Jewel. I will wear it with my poshest outfits and it suits me well since I really like swans – the Merry Swan, the swans that live close to my summer cottage and swans in general really – in case some of you readers had missed that.

And about the new year – I intend to try to post more often. I’ll make more short posts like this since not everything requires an essay. There will be those long posts and at least one new tutorial coming up as well, so stay tuned!

Hiusneula Lontoosta / Hairpins from London

20121117-151221.jpg

Aina välillä iskee into kokeilla jotain uutta ja jotain ihan muuta kuin tavalliset käsityöhommat. Viime aikoina eniten ovat mielessä ja yöpöydän kirjapinoissa pyörineet erinäiset metallihommat. Tässä ensimmäinen kokeilu: kaksi hiusneulaa, jotka on koristelty metallilangasta kierretyllä spiraalilla.

Alkuperäinen neula on Lontoon kaupunginmuseon kokoelmissa. Se on löydety Finsbury Circuksesta ja on ajoitettu 1300-luvulle. Arvellaan, että sitä on alunperin käytetty joko hiusten tai sitten huntupäähineen kiinnittämiseen. Hiusneula löytyy Egan & Pritchardin Dress Accessories – kirjasta. Jostain syystä kirjassa on ainoastaan neulan silhuetti, mutta tekstin perusteella ja kuvan mittailulla saa aika hyvän käsityksen alkuperäisestä neulasta. Kirjoittajat vertaavat hauskasti koristekiharaa röyhelöhunnun muotoon.

20121117-151317.jpg

Alkuperäisen materiaaliksi mainitaan englanniksi copper alloy wire, joka olisi oikeaoppisimmin pronssilankaa. Kun löysin kätköistäni messinkilankaa suhteellisen oikeissa paksuuksissa, joten oli pakko kuitenkin kokeilla sillä tätä mystistä neulaa.

Yläkuvassa näkyvät materiaalit – mitään ihmeellisiä metallityökaluja ei täällä kaupunkiresidenssissä ole. Projektissa käytin metallilankaa, lähdekirjallisuutta, leikkuulautaa, sivuleikkureita sekä pihtejä ja samalla ryystin gotlantilaisen Kränku-puodin Ringmursblandning-teetä (joka on lemppariani). Kissa-apu oli luonnollisesti läsnä. Kierretty metallilanka on muuten erityisen kiinnostavaa kissojen mielestä.

Alakuvan ensimmäisessä versiossa näkyy messinkilangan huono puoli – se on aivan tavattoman pehmeää. Sitä piti kovettaa, muttei kuitenkaan liikaa. Koska hiusneulan muoto muistuttaa niin kovasti modernia U:n muotoista ns. hengetöntä hiuspinniä, näin sen koko ajan keskiaikaisena vastineena sellaiselle. Kuten hyvän hengettömän, olisi tämänkin hiusneulan hyvä olla hieman taipuisa.

20121117-151341.jpg

Sopivan kovuus/taipuisuusasteen saavuttamiseksi oli lankaa työstettävä. Keskiaikaisia menetelmiä metallilangan työstämiseen ovat niin vasara ja alasin kuin vetäminen tätä tarkoitusta varten rei’itetyn levyn lävitse. Kumpaankaan ei ollut välineiden puolesta mahdollisuutta. Onneksi kuitenkin viestin päässä päivystävä metallityön ja arkeologian asiantuntija Kimmo vinkkasi, että lankaa voi pakottaa kovemmaksi myös hinkkamalla sitä metalliesineellä kovaa alustaa vasten.

Kuten kuvista näkee, pakottaminen onnistui mainiosti (ja jätti käsiin samalla aidon metallityön jäljen) ja seuraavista neuloista tuli ensimmäistä neulaa suoremmat ja tukevammat.

Viimeisessä kuvassa on neula tositoimissa (älkää kiinnittäkö huomiota vaaleanpunaiseen tukkaan). Se hädin tuskin erottuu hiuksista ja toimii aivan mahtavan hyvin. Se on lopulta ehkä päivän sensaatiomaisimmalta tuntuva havainto.

Jokainen keskiaikaisia sivulettejä kasaillut tietää sen hankaluuden. Näillä neuloilla se kuitenkin sujui niin vaivatta, että voisi arvailla näiden olleen siihen tarkoitettuja! Tein ohimolta alkavan letin, taitoin sen ja työnsin neulan ylhäältä letin sisään. Pujottelin neulaa letin sisässä kuten hengetöntä nutturaa kootessa. Neula toimi täydellisesti – se jäykisti letin ja samalla kiinnitti sen ohimolle. Vaikka miten kallistin tai heilutin päätä, letti pysyi paikoillaan.

Seuraavaksi olisi hauskaa kokeilla näitä vähän pidempiin hiuksiin, tehdä ainakin yhden pronssilangasta ja kirjoittaa museoon ja pyytää vähän lisätietoja alkuperäisestä.

****

Every now and then I get the urge to try something new and different from the crafts that I usually do. Lately I’ve been thinking and reading a lot about metalwork and metal dress accessories. This is my first try at something completely new: two hairpins with coiled wire decorations.

The original that these pins are based on is a find from Finsbury Circus that has been dated to the 14th century. It has probably been used to fasten hair or a headdress. It is described in Egan and Pritchard’s Dress Accessories (one of the Museum of London books). For some reason the pin is pictured only as a silhouette, but measuring the picture and reading the description does give a quite  good idea of the original. The writers make an interesting comparison – comparing the look of the curly wire decoration to the silhouette of a frilled veil!

The original is said to be made from copper alloy wire – so the closest alternative to that would possibly be bronze wire. But I found I had some brass wire in almost the perfect gauge I had to give a go at making a pin like this slightly mysterious one form London.

Known medieval ways to harden the wire are the good old anvil and hammer -combo as well as drawing the wire through a drawing plate specially drilled for this purpose. I lacked both these alternatives. Thankfully my friend Kimmo who is very knowledgeable in both metalwork and archaeology suggested I could harden the wire by just rubbing it with something metallic against a hard surface. That had the same hardening effect and the next pins turned out better (and that gave my hands the look of metalwork).

In the last picture you can see the pin in use (overlook the pink hair). You can hardly see it, but it works absolutely marvellously. This I think was the most sensational moment in all of this.

Everyone who has set (or tried to) their hair in these cornettes- type braids knows it’s not the easiest thing. But with these pins, it was super simple! I braided my hair at the temples, folded the braid and secured it with the pin, using it like I would my modern hairpins, threading it into the hair and fastening it at the temple. It just did exactly what it was supposed to. The braid was stiff and firmly attached. I could shake my head and the braids would not budge.

What I would like to try next is some bronze wire, try these on someone with longer hair and perhaps write to the museum and ask a few questions about the originals.

In the picture above you can see all the materials I had at hand. I don’t have any very proper metalwork tools here at my very urban residence. All I used was the previously mentioned wire, some source literature, cutters, pliers, a cutting board. I kept myself going with my very favourite Ringmursblandning-tea from Kränku in Gotland. Oh and cat assistance too! Coiled wire is VERY interesting to cats.

In my first version of the pin which you can see below the cat assistant you’ll notice the downside of the brass wire. It is really really soft. It needed to be hardened, but not too much. The shape of the hairpin reminded me a lot of the hairpins I use (ie the non bobby pin- kind of u-shaped hairpins) when doing up my hair. I kept thinking about this as a medieval equivalent to those. It should be a little bendy.

Röyhelön monet olomuodot / The Many Forms of Frill

20121104-174340.jpg

Uusi röyhelöhuntu on valmis! Tämä ei ole se se aiemmin aloitettu megaröyhelö (se on vielä kesken). Tämä projekti alkoi itää mielessäni kesällä, kun koko ajan satoi. Sen takia en voinut pitää röyhelöitäni, sillä hevi-tärkkäys ja sadesää eivät käy yksiin. Viimeistään Visbyssä, kun näin Kapitelhusgårdenissa (samalla kun kiersin sadevettä omasta hunnustani) tämän Cathrinin upean hunnun, jota -tadaa- ei tarvinnut tärkätä, päätin puuttua asiaan. Edit: Lue täältä bloggaus tuosta hunnusta.

Tästä hunnusta ei tullut yhtä pientä ja sievää. Vaikka yritin tehdä pientä, tuli tämmöinen suuri ja muhkea.  Epäilen sukuvikaa, sillä tädilläni on sama ongelma korvapuustien leivonnassa. Mutta toisaalta, pieni muhkeus ei haittaa pullassa eikä röyhelössäkään.

Tämän villin ja asettelemattoman röyhelön hyviä puolia on tärkkäämättömyyden lisäksi sen muunneltavuus. Se taipuu moniin niistä muodoista, jossa röyhelöitä keskiajalla käytettiin. (Kannattaa muuten katsoa Isis Sturtewagenin tutkimuksia aiheesta!)

Pakkohan sitä oli tietenkin kokeilla.

Ylhäällä huntu U-muodossa, ilman lettejä ja sitten lettien kanssa. Pahoittelen kuvanlaatua, mutta omalta käsivaralta iPhonen etukameralla haaleassa marraskuun valossa ei tämän parempia saanut.

****

My new frilled veil is finished! It isn’t the megafrill I started earlier this year (it’s still under construction). This project began brewing in my head during the summer, when it rained all the time and I couldn’t wear my frills, since heavy-duty starch and moisture don’t go together that well. Then in Visby, there was that lecture at Kapitelhusgården where (while squeezing rain water out of my own lame non-frilled veil) I saw this lovely veil, which didn’t need starching, by and on Cathrin. Edit: Go here to read a blog post about it.

Mine didn’t turn out to so cute – it’s rather poofy and big. This keeps happening. I want to make small frills and they turn out huge instead. I suspect this runs in the family, since my aunt has similar issues when baking cinnamon rolls. But then again there really isn’t anything wrong with massive pastries or frills for that matter.

One of the perks of this wild and unset frill is it’s versatility. It can be set in many of the ways familiar from effigies and other sources. (See Isis Sturtewagen’s research for interesting types and typifications.)

This I of course had to try.

In the first picture, there is the veil in all of it’s U-shaped goodness, both with and wihtout braids. I’m sorry about the poor quality of the pictures, but this is what you get with a handheld iPhone camera in the darkness of finnish November afternoons.

Sitten piti kokeilla, miltä röyhelö näyttää toisen hunnun alla. Röyhelöhunnun alle on myös puettu myssyn päälle alushuntu tukikerrokseksi ja tuomaan volyymia päähineeseen.

Then I had to try how the frilled veil under a simple veil -look worked out. In these pictures I’m also wearing a veil under the frilled and over my cap. It gives a nice base to pin things onto and gives the entire headdress some volume.

20121104-174415.jpg

Sitten kreisiosastolle: erikoinen O-huntu leteillä, huntu kera otsapannan tai kruunun ja lopuksi jopa ns. kleeblett-kruseler, jossa röyhelö on nostettu kiekuraksi pään päälle! O-huntua saattaisin sen kaikessa kummallisuudessa joskus käyttääkin, otsapanta (ainakin ilman koristeita) tuntuu vähän pocahontasille, kruunu katoaa hilpeästi röyhelöön (toista se on isokruunuisemmalla Tanskan kuningattarella) ja viimeinen tyyli.. no se ei oikeastaan ajoitukaan 1300-luvulle. Fiu.

Then we get crazy: the odd O-shaped frill, the frill with a headband or coronet and to top it off the so called kleeblatt-kruseler, where the frill sits on the top of the head in a big poof. The O-veil I guess I could use in all it’s oddity. The headband (at least when it’s plain) made me feel a bit too much like Pocahontas. The coronet fantastically disappears into the frills (at least if you are not queen of Denmark) and the kleeblatt… doesnt’ actually date to the 14th century. Phew!

20121104-174428.jpg

U-muotoinen huntu leteillä ja leukaliinalla on suosikki ja eniten omalla mukavuusaluella. Mutta oli näidenkin kuvien ottaminen melko hysteerisen hupaisaa puuhaa.

Wearing it as a U with the braids and the wimple is my favourite style – and it remains within my comfort zone.  But taking even these pics was quite hysterical!

 

Loppuun vielä kommentti viralliselta kissa-valvoja Justukselta: “Mä olin ihan että kauanko pitää helmoissa roikkua, että saisi mahan rapsuttelua, täällä nainen vain heiluu joku torttu päässä sen sijaan”.

Justus, my cat help du jour comments: “I was all like – how long do I have to wrestle with these hems to get some tummy rubs for goddsake? This woman just goes about with some kind of poof on her head and I get no attention!”

 

Ps. Uudet sosiaalisen median jako- ja tykkäämisnappulat! / New like and share buttons! Now more than Facebook!

 

Ajattelin huntuja ja kerroksia / Veils and layers

20121015-144546.jpg

Päärmätessä ajatus lentää. Viime aikoina olen ajatellut huntuja – tarkemmin sanottuna tapoja pitää niitä. Olen ryydittänyt päärmäyssessioita katselemalla kuvia aikakauden muodista. Hautapaasissa on se mahtavuus, että niiden kolmiulotteisuus auttaa näkemään kerroksellisuutta paremmin kuin vaikkapa maalauksissa, miniatyyreistä puhumattakaan.

Tämä sivu on esimerkiksi varsinainen herkku. Silmään sattuu aina jotain uutta! (kiitos Utalle siitä, että muistin sen taas)

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, millaisia kerroksia huntujen alla näkyy. Ja miten monta kerrosta sieltä paljastuukaan, ja mitä muotoja. Melkein vakuumiin vedetyt leukaliinat, pienet rypytykset siellä täällä. Erityisesti kiinnostaa se, miten kasvojen ympärille saadaan “kulmikas” kehys. Ja on muutakin jännää – esimerkiksi joillakin on ollut tapana pukea tavallinen huntu röyhelöhunnun päälle…

Mieleen hiipii väistämättä, että olen ehkä käyttänyt liian vähän huntuja päällekkäin. Ajatusta on vahvistanut se, että aikalaiskritiikeissä muodikkaita naisia on arvosteltu niin painavista päähineistä, että kaula hädin jaksaa niitä kantaa. Mutta eihän pelkkä myssy, leukaliina ja huntu paina juuri mitään!

Kaivauduin huntuvarastooni, otin kuvista mallia ja ryhdyin kerrostelemaan ja kokeilemaan uusia tyylejä. Miten paljon kaikenlaista saakaan aikaan eri tavoin kerrostelemalla! Yllä iloksenne muutama hassu kuva koelaboratoriostani (hunnut suoraan laatikosta, mukana silmämeikki ja rillit, wheee!). Kuvassa alhaalla oikealla on röyhelön ensimmäinen koeponnistus.

Olen kiinnostunut kuulemaan, mitä te, rakkaat lukijat, olette näistä asioista mieltä? Monta kerrosta teillä on huntuja? Mitä kaikkea niiden alta löytyy? Miksi huntupäähineet painoivat paljon (arvostelijoiden mielestä?).

***

Hemming makes the mind wander. Lately I’ve been thinking about veils – or more precisely: the ways in which to wear them. While hemming, I’ve entertained myself with pictures of 14th century fashion. I like effigies because being three dimensional, they provide a beter look into the layers.

This page is pure awesomeness. Everytime I look at it, I see something new. (Thanks to Uta for reminding me to look at it again).

Looking at effigies it is hard not to see all the layers underneath veils. And I see more layers than I usually wear – and all sorts of fascinating shapes. The wimples that almost create a vacuum, the small frills and the square veil shape that surrounds the face. And other fun things – like the way of wearing a regular veil over splendid frills.

I cannot help but wonder whether I have worn way too few veils at a time. My suspicion grows stronger when I read the contemporary medieval commentators critisize women of their headdress being so heavy they can hardly keep their heads straight. But a cap, wimple and veil hardly weigh a thing!

So I dug into my veil drawer, looked at some pictures and experimented. It was so much fun! As you can see in the weirdo pics from my test lab above, you can get so many different styles with a couple of veils and some pins. If you ignore the wrinkly veils, makeup and glasses, you can see also the first tryout of the first frill in my latest set of frills coming up.

But now I want to ask you, dear readers: what do you think about veils and layers? How many layers do you wear? What do you think goes underneath? Why did / did they weigh so much? 

 

Parsinnasta / Mending

 

20120918-211414.jpg
Parsittavien läjä, päällä sukka ja alla huppu. / Pile of things to be mended. Hood and hose.

En kadonnut Visbyn tunnelmalliseen yöhön, vaikka niinkin voisi luulla! Reissumme oli kerrassaan eeppinen. Minulla on työn alla kuvallinen yhteenveto mahtavasta reissustamme, pidän kyllä lupaukseni! Mervi kirjoittikin omansa jo aikona sitten, mutta minulla on kotiin paluun jälkeen ollut hieman vaikeuksia työn, työmatkailun ja keuhkoputkentulehduksen yhdistämisessä bloggaukseen. Paikan päältä raportointia hidasti kova kiire nähdä kaikkea – ja hotellimme takkuileva internetyhteys.

Käsityörintamalla varma syksyn merkki on intensiivisestä kesäkaudesta väistämättä seuraava varusteiden huolto. Olen parsinut revenneitä saumoja, kiinnitellyt irronneita nappeja ja paikannut sukkia.

Samalla olen ajatellut vaatteiden käyttöä, kulumista ja kankaan arvoa.

Jokainen keskiaikaharrastaja on siitä lukenut. Tiedämme, miten paljon arvokkaampaa kangas keskiajalla oli nykyiseen verrattuna. Vaatteiden arvo oli jotain aivan muuta. Ihmiset eivät omistaneet niin monia vaatteita, niitä parsittiin ja korjattiin. Käytetyt vaatteet myytiin eteenpäin käytettyjen vaatteiden kauppiaille ja niitä annettiin palvelijoille.

Toisaalta, viime aikoina olen alkanut ajattelemaan, ettei tietäminen vedä vertoja jonkin asian tuntemiselle. Viime talven oppimisprojektini villan käsittelyn, kehräämisen ja pystykangaspuukudonnan parissa sekä kaikki väripatojen äärellä taitavia värjäreita fanittaessa viettämäni hetket ovat konkretisoineet aivan uudella tavalla sen, miten tavattoman arvokasta kangas oli.

Millainen työn määrä jokaiseen vaiheeseen kuluu, miten paljon osaamista vaaditaan. Ja vaikka miten paljon olen kankaan valmistuksesta lukenut, tuntuu etten ole todella ymmärtänyt sitä kaikkea ennenkuin kokeilin.

Tämä kokemuksellisuus on historianelävöittämisen hienoimpia puolia. Tekemällä alkaa ymmärtää asioita keskiaikaisemmasta näkövinkkelistä.

Siksi ei parsiminen eikä paikkaaminen harmita. Eikä parsituissa ja vähän muhjaantuneissa vaatteissakaan kulkeminen. Keskiajan ihmisellä oli pitkä ja arvostava suhde vaateparteensa. Vaatteiden kuului toki olla siistit (tätä aikalaiset kirjoittajat usein korostivat), mitä ylläpidettiin huoltamalla niitä hyvin – ei hankkimalla uutta vaatekertaa heti ensimmäisen nyppyyntymisen tai reiän ilmestyessä. Sellaista haluan elävöittää.

Sitäpaitsi keskiaikavaatteissa ja farkuissa on se sama, että niiden kanssa pääsee parhaiten sinuiksi vasta perusteellisen käytön jälkeen. Keskiaikavaatteet alkavat lisäksi näyttää enemmän oikeilta käyttövaatteilta kuin naamiaisasulta, kun niihin ilmaantuvat ensimmäiset käytön jäljet.

20120918-211455.jpg
Parsiminen on hauskaa: esimerkiksi saumojen korjailu päältäpäin on lähestulkoon näkymätöntä. Vasemmalla parsittu, oikealla alkuperäinen sauma. / Mending can be fun too: I enjoy sewing seams from the right side. It turns out almost invisible. On the left:a mended seam, on the right: an original seam.

 

***

I didn’t disappear into the medieval alleys in Visby, even though judging by my absence you could think that. I’m still working on  providing you with a recap of our epic trip to Visby. Mervi wrote hers a while ago, but I’ve had challenges combining blogging with work, travelling for work and having bronchitis. And we would of course have wanted to blog more while we were there, but there was so much to see and the internet connection at our hotel worked pretty poorly.

But what I have been doing is mending my clothes. After the summer season, this is a certain sign of autumn. I’ve been mending seams, attaching buttons and patching holes on the soles of hose.

And I’ve been thinking about fabric and its value and use. And its tendency to wear.

I mean, we’ve all read about it. We know how medieval people saw fabric differently – it was worth so much more than now. Regular people didn’t own as many items of clothing, clothes were worn, mended and patched – and passed down to servants or sold to fripperers. Clothes were recycled and made into other items.

Lately I’ve thought that knowing about something because you read about it doesn’t quite equal to feeling and knowing something because you have done it. As some of you may know, I spent time last winter learning about and doing some wool processing, spinning and fabric weaving. And I’ve also hung around dyeing again this summer too, enough to know what all goes into that. All this combined has made the value and worth of fabric concrete to me in a whole new way.

How much work goes into each phase of the process, how much knowledge and skill are required. Now I feel like I never really, really understood that before trying some of it.

These sort of revelations are some of my favourite things about doing medieval stuff. You gain experiences that help you see things from a more medieval perspective.

So I don’t really mind mending. Nor going around in mended or worn clothing. I appreciate the serious and long term commitment medieval people had to their clothes. You had to be tidy (which contemporary authors often stress), but the look was achieved by taking good care of you clothing, mending them and fixing them – not by purchasing a new outfit every time there is a loose thread. This is the kind of relationship that I want to have with my kit too.

Besides, there is one thing that medieval clothing and jeans have in common: they both look and feel best only after some wear. And wear is also what makes medieval clothes feel like clothes versus costume – which is the way I like it.