Keskiajan kenkiä harrastava kamuni tutkailee mielellään sitä, miten kanssaelävöittäjien kääntökengät ovat käytössä kuluneet ja vertaa kulumia aitojen keskiaikaisten kenkien kulumiin.

Myös kangas kantaa käytön jäljet ja kertoo vaatteen tarinaa. Joskus kuluminen tai varsinkin sen puute voi paljastaa yllätyksiä, kuten sen, ettei vaate ollut ihmisen käytössä vaan patsaan päällä, kuten kävi Turun tuomiokirkon mekon miehustan kanssa.

Mekkoa korjaillessa olen hauskasti huomannut kulutuksen merkit juuri aidoissa paikoissa. Hyvä! Kenkiä tutkineella kaverillani oli nimittäin teoria, että ennallistus on onnistunut, kun kulutus näkyy samalla tapaa kuin keskiaikaisissa vastineissa.

Mekko on kulunut kainaloiden ja maata viistävän helman lisäksi mm. kiillojen kärjistä (niinkuin siitä kohtaa paikattu Moyn mekko) ja vyötäröltä, jossa vyön käyttö mekon päällä on jättänyt selvän jäljen (kuten Bockstenin tunikassa). Kiinnityksissä on kulumaa nyöritysreikien kohdalla siinä, missä nyöri kulkee ja nappien kannoissa on löystymää (vrt Lontoon nappi- ja nyörinreikäkappaleet).

Korjaillessani olen miettinyt kulutusta ja vaatteiden käyttöä. Tämä mekko on vaatteistani varmaankin käytetyin ja kulunein. Se oli kuitenkin intensiivisessä tapahtumakäytössä vain noin kaksi vuotta, mistä tulee arviolta parhaimmillaankin 60 päivää käyttöä.

Keskiajan arjen mittapuulla vaate on siis edelleen uusi.

Se pistää miettimään.

Harrastamiseni ytimessä on jatkuva kilvoittelu itseni kanssa: tavoitteenani on antaa olemuksellani mahdollisimman aikakautinen kuva siitä, miltä keskiajan asukokonaisuus olisi näyttänyt. Eikä keskiajalla jatkuvasti kuljettu uusissa vaatteissa.

Suurella osalla ihmisistä ei ollut edes yhtä suurta vaatevarastoa kuin monella elävöittäjällä nykyään on. Vaatteet käytettiin loppuun huolella: niitä parsittiin, muodistettiin, annettiin palvelijoille, myytiin käytettyinä ja jätettiin perinnöksi.

Oikeasti yksi siisteimmistä vaatejutuista vähään aikaan oli Albrechtsin yhden miesväen edustajan (en muista kenen) parsitun mekon tarina: taisteluhaverissa vaatteelle oli roiskunut verta, joka oli kuivunut sijoilleen, kunnes yön aikana avulias jyrsijä oli käynyt nakertamassa vaatteesta vain ja ainoastaan veriset kohdat pois. Nykyisellään vaate on taidokkaasti parsittu jyrsittyjen kohtien kohdalla.

Vaatteita pitäisi siis ilolla käyttää pitkään ja hartaasti (vaikka niille tapahtuisikin jotain ällöä), siis mikäli haluaa näyttää oikealta keskiajan ihmiseltä eikä hyvin puetulta nukelta museossa.

Miksi se sitten on niin vaikeaa?

1) Vaatteiden tekeminen on lystiä! Ja on hulppeaa tallustella uusi mekko päällä pitosaliin, myönnetään. Ja uudet vaatteet ovat edellisiä paremmin tehtyjä. Ainakin minulla kesti pitkään ennenkuin sain aikaan mekon, johon olin niin tyytyväinen, että ilomielin kulutin sitä vuositolkulla.

2) On olemassa kummallista painetta käyttää upouusia vaatteita. En tarkoita, että kulkisin vastedes likaisissa ja rikkinäisissä ryysyissä kuten huonon historiallisen elokuvan ekstra – olihan keskiajalla kunnia-asia että vaatteet olivat siistit (eli siis parsitut, suhteellisen puhtaat ja säädylliset vaikkakin vanhat). Mutta semmoinen, että esimerkiksi kerran kilpailussa vaatteeni sai miinuspisteitä siitä että sitä oli käytetty, on kyllä aivan hassua. Kyse on, tavallaan, keskiaikaisen ja modernin estetiikan yhteentörmäyksestä. Vain uusi on nykyään kaunista.

3) Elämme historiallisesti kummallista kertakäyttömuodin aikaa ja olemme tottuneet siihen, että aina pitäisi olla jotain uutta päällepantavaa. Varsinkin kun tapahtuu jotain kivaa tai tärkeää. Oikeasti, historianelävöittäjät usein ennen tapahtumia stressaavat siitä, ettei ole mitään uutta päällepantavaa! Vaikka sen pitäisi melkein olla päinvastoin!

Sehän olisi…aika vapauttavaa, eikö?

****
A friend who is into medieval footwear likes to observe how our reproduction shoes wear and tear with use, comparing that to the wear patterns on extant medieval shoes.

Wear patterns are also visible on clothing. They tell us the story of how the item was or wasn’t worn. Sometimes the lack of wear can be a most telling thing – like in the case of the dress piece from Turku cathedral which turned out to have been worn by a statue instead of a person.

Repairing and readjusting my old dress has led to delightful observations of wear in just the the proper places. Great! My friend with the inclination towards shoes had this theory, that a good reproduction wears in the same places as the extant originals.

Besides the obvious hem and armpits, the dress is worn at the tips of the gores (think where the Moy bog gown was patched) and at the waist, where I have worn a belt and it shows (just like, say, on the Bocksten tunic). Also the closures, button stalks and innner edge of lacing holes (think London finds) show wear.

I’ve been thinking a lot about wear and the use of clothing, kind of carrying on from my previous post. The red dress is probably my most used and worn dress. However, it had only a maximum of two years of heavy event use, which adds up to only about 60 days of active wear.

So on the terms of medieval everyday life and consumption, the dress is still brand new.

That really makes me think. (<- insert minicrisis here)

The hard core of my hobby is a personal quest to strive towards giving a portrayal that would be as authentic as possible. And medieval people did NOT constantly parade around in brand new clothing!

Facing the facts: most medieval people didn’t have such an extensive wardrobe as many living history folks these days do. Clothing was well worn and worn out, changed, recycled, mended, sold, given to servants and bequeathed as we well know.

Actually one of the coolest clothing – related stories in a while was the story of how one of the men (can’t remember who) from Albrechts bössör had bled on his tunic and during the night a helpful rodent found his clothes and neatly chewed off the bloody spots. Now the tunic has these holes neatly mended.

And the moral of the story is that you should mend and wear your clothes with pride and joy (regardless of icky stuff happening) – that is if you want to look like a real medieval person instead of a well dressed exhibition dummy in a museum.

Then why is it so hard?

1) Making clothes is fun! And the feeling of showing off something new is great. Also, clothes tend to improve as you make more of them. For me at least it took several years tolearn how to make a dress that I was happy enough with to let it age with wear.

2 ) There is this odd pressure to keep making new things even if you don’t really need them. Now I’m not proclaiming that from now on I will lurk about on dirty broken old clothing like an extra from a bad historical movie, since the medieval sensibility also dictates that to be proper you should still keep tidy and your clothes mended, even if they were old. But just sayin’ that things like having points deduced in a competition just because the dress you entered had been worn is downright silly if you think about what went on historically. But it is all a matter of medieval and modern sensibilities and aesthetics clashing I think. Nowadays we are inclined to think that only new stuff is pretty.

3) We live in historically unusual times of abundant consumption, cheap stuff and throwaway fashion. We are used to have something new to wear, especially when something fun or important happens. Really, living history folks do worry about having nothing new to wear, when the problem should actually be the opposite!

And that thought is sort of… liberating, isn’t it?

Viime kirjoituksessa pohdin, paljonko keskiaikainen asukokonaisuus (kuvassa yllä) sitten painaisi.

Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Punnituskohteena oli ihan tavallinen asukokonaisuus, joka on päällä tässä paljekuvassa.

• aluspaitamekko
• Moyn mekko
• Vihreä päällysmekko
• villaiset sukat
• silkkiset sukkanauhat metallisoljilla
• pieni huppu metallinapeilla
• huntu, leukaliina ja muutama neula
• nahkaiset kääntökengät
• irtoletit ja myssy
• metallikoristeltu vyö
• pussukka keskiaikaisine tarve-esineineen (mm. rukousnauha, vahataulu)
• pari solkea

Painoi yhteensä neljä kiloa. Onhan se aika paljon! Mutta ehkä vähän vähemmän kuin odotin.

Kaikesta paino- ja pellavavuorin ärsyttävyyspohdinnasta inspiroituneena (ihan mahtavia kommentteja viime kirjoituksessa, kannattaa käydä lukemassa!) päätin napsaista pellavavuorauksen irti vanhasta mekostani. Naps naps, ja mekko on noin puoli kiloa kevyempi! Asukokonaisuuden neljässä kilossa se tuntuu jo!

Samalla mekko saa perusteellisen huollon: vahvistan päältä ompelemalla sen kuluneimpia saumoja, korjailen alkavia reikiä ja tehtyjä virheitä. Mekko-arkeologia on tavallaan todella kiinnostavaa. On hauska muistaa millaisia ratkaisuja aikoinaan teki, joko ihastella tai taivastella niitä. Lukijat voivat palata mekon valmistumisaikaan täällä. (tai tekemällä haun tägillä ‘uusi punainen’)

Kaikesta uudelleenompelusta tulee mieleen se, kun olin tosi köyhä opiskelija eikä kankaaseen ollut lainkaan varaa. Silloin huvikseni purkasin mekkoja ja ompelin niitä uudestaan – seuraava lopputulos oli aina parempi kuin edellinen.

Lisäksi tämä mekkojen korjailu ja muodistaminen on tavattoman ajanmukaista. Monissa säilyneissä mekoissa on näkyvissä korjailun tai muodistamisen jälkiä. Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon taas: vähän kulunut ja korjailtu mekko tuntuu aina ihan upouutta keskiaikaisemmalta.

****

So in the previous post I wondered how much a medieval outfit weighs. Today I got around to weighing one of my favourite outfits, which you can see above laid out and worn whilst operating bellows.

• a linen underdress
• the moy bog gown
• green overdress with fur lined tippets
• a small green hood with metal buttons
• wool knee-length hose
• silk garters with metal buckles
• linen wimple and veils
• linen cap and false braids and some metal pins
• a few brooches
• a metal-studded belt and purse with essential stuff like a wax tablet and a rosary
• leather turnshoes.

Weigh 4 kilos all together. It is quite a lot! But perhaps a little less than I expected.

As you can also see above, encouraged by your commentary (some great discussion btw in the comments of the previous post, I recommend it) I decided to take the plunge and cut off the impractical and heavy linen lining. Snip snip, said the fabric scissors and the dress just lost 0,5 kilos! In a total of 4 kilos you can really feel that.

Once I’m at it, I’ll give the dress a good overall maintenance – reinforcing some of the most worn seams by top-stitching and overstitching, mending holes (gasp!) and redoing some things I now know how to do better. Working on an old dress is great – it’s fun to discover what I did back when I made it and trying to remember why. It also helps I posted a lot about making that dress back in 2008, I wrote only in Finnish back then, but you can see lots of pictures here  or by following the tag ‘uusi punainen’.

Redoing seams also reminds me of what I did as a super poor student when I didn’t have any money for fabric: I took my dresses a part and sewed them to have something to sew on. Redoing them always helped: the end result did improve all the time. I think I learned a lot doing it.

And last but not least – all this mending and redoing is terribly medieval. So many extant dresses have been mended or refit, which is just right not to waste precious fabric. I’ve said it before but I will say it again: a slightly worn and preferably mended outfit always feels more authentic somehow than a brand new one.

Tänään asiaa painosta -  ei ihmisten vaan mekkojen!

Useimmiten kesän markkinoilla kävijät sortseissaan kyselevät ymmärrettävästi siitä, miten kuumia keskiaikamekot ovat. Kerta toisensa jälkeen olen vakuuttanut, ettei villamekko ole niin kuuma kuin ensi silmältä luulisi. On ohutta villaa, on hengittävää sataprosenttista villaa ja niin edelleen.

Sen sijaan käyttäjäkokemuksen kannalta keskiaika- ja nykyaikavaatteiden painossa on huomattava ero. Keskiaikaisessa asukokonaisuudessa  – kun lasketaan yhteen  alusmekko = n. 2,5 m (150cm leveää) pellavaa + mekko=n. 3m villaa + päällysmekko=n. 3m villaa + päähine n. 1,5m pellavaa + vyöt ym. , tulee pelkästään näistä – ilman mahdollisen vuorauksen laskemista mukaan – yhteensä noin 10m kangasta. Ja se on aika paljon. Pitäisi joskus punnita paljonko se kaikki painaa.

Painoasia tuli mieleen liittyen harkinnan alla olevaan projektiin. Yllä olevassa kuvassa on vasemmalla vuonna 2008 valmistunut Herjolfsnesin kaavaa mukaillen tehty punainen mekko ja oikealla Moy Bog- mekko vm. 2010. Ensi silmäyksellä niissä ei näytä olevan juuri eroa. Mutta: mekko vasemmalla painaa 1,6 kg kun uudempi kollegansa oikealla painaa vain 700g. Se on siis alle puolet toisen painosta!

Molemmat mekot on tehty suhteellisen samanapaksuisesta villasta. Herjolfsnes- mekossa on enemmän helmaa ja kiiloja, mutta huiman painoeron suurin selittävä tekijä on pellavavuoraus. Painavampi mekko on vuorattu kokonaan ihanan tukevalla (= paksulla) luonnonvärisellä pellavakankaalla, kun Moyn mekkoa ei ole vuorattu ollenkaan, vaan siinä on vain kapeat pellavasuirut nyörityksen ja napituksen vahvikkeina.

Oikeastaan minusta vanhempi punainen mekko on tosi ihana. Mutta olen silti käyttänyt sitä hävettävän vähän. Painon lisäksi alkujaan täsmälleen sopiva pellavavuori on (kuten pellavalla on tapana, toisin kuin villalla) venynyt käytössä. Olen sitä kertaalleen jo lyhentänyt, mutta  nyt se taas pilkistää villahelman alta (näkyy muuten yllä kuvassakin). Se imee maasta kosteutta, joka nousee helmassa ylöspäin. Ja se kosteus viipyy pitkään. Yllä on siis mekko, jossa villa on kuivaa mutta pellavavuori on tuntitolkulla polviin asti nihkeä. Yh.

Olen siis ajatellut huoltaa vanhaa kunnon mekkoa, että saisin sen uudelleen tehokäyttöön. Olen ajatellut karusti napsaista pellavavuoren lyhyemmäksi niin, että se vuoraisi vain mekon yläosan, kuten Margareeta I:n kuuluisassa kultaisessa mekossa. Tavallaan omat kokemukset ovat auttaneet näkemään hienouden siinä ratkaisussa. Vuoraus tuo tukea sinne missä sitä eniten tarvitaan, muttä se on jätetty pois sieltä, missä se ei ole välttämätön.

Millaisia kokemuksia teillä on vaatteiden vuoraamisesta? Oletteko muuten ikinä punninneet keskiaikavaatteitanne?

***

Weight issues! Not with me, but the dresses!

When out and about in medieval clothing, people often ask whether it is super warm. I tell them that wool can be quite comfy and not so warm. But you know, I think the biggest difference in what medieval clothing feels like vs. modern clothes it the weight.

Counting linen underdress + dress + overdress + headdress easily adds up to 10 meters of fabric to ba carried around and that’s quite a lot. I should sometimes weigh how much an entire outfit adds up to.

I started thinking about dresses and weight regarding a project I am considering. In the picture above, you can see two red dresses that look quite much alike. The red dress on the left was made in 2008 and is based on the Herjolfsnes dresses, with some modifications (i.e. lacing and other details).  On the left, there is the Moy Bog gown from 2010. At first, there seems to be very little difference in the two dresses. But the older one weighs 1,6 kilos while the other weighs only 700 grams! The other one is more than double the weight of the Moy bog dress!!

The Herjolfsnes one has more gores and more hem, but the biggest difference to explain the weight is that it is fully lined in fine, sturdy natural colored linen. The Moy Bog one has only thin strips to support the lining and the button holes.

I’ve used the heavier dress fairly little since the newer one was finished. It’s a shame really, since I think it is actually quite lovely. Besides the weight, the linen lining has another unpleasant quality. Due to it’s linen character, it stretches (I’ve adjusted it once already) with use and starts peeking out from under the hem (look closely at the picture and you’ll see it peeking out). The linen also powersucks moisture from the ground, the capillary phenomenon raises it up the fabric and being linen, the moisture stays put. So even once the grass has dried, the dress is still damp up to around my knee on the inside. Yurgh.

I’ve decided to give my faithful old dress a maintenance round so that I woul use it more. I’m thinking about cutting the linen lining off up to approximately around my hips, in the style of the linen lining in queen Margareta’s golden gown. My experience has led me to really appreciate that solution: the lining gives support and sturdiness where it is needed but it’s not hanging around being a bother in areas where it wouldn’t be so necessary.

What do you think? What are your experiences in lining clothes? Have you ever weighed your dresses?

Valmistelen ensi lauantain esitystä Pyhtäälle. Mitä kaikkea pariin tuntiin mahtuukaan?

Tervetuloa kuuntelemaan, jos tämmöinen kiinnostaa:

La 6.4. KESKIAJAN ELÄMÄÄ -tietoisku Pyhtään kirjastolla klo 13-15 (Huutjärventie 30, 49210 Huutjärvi)

Keskiajan vaatetuksesta. Tutustutaan keskiajan vaateparteen: Mitä ihmisillä oli päällään? Mistä ja miten vaatteet tehtiin?

Ps. Tämä käy mainiosta valmistautumisesta ensi kesän Kesä-Heikin keskiaikamarkkinoille Pyhtäällä. Ks. lisää: www.kesaheikki.fi

***
I’m having a lecture at Pyhtää next Saturday. Hard at work getting ready for it.

I was recently reading an article on a relevant topic, namely Why Does the Internet Love Cats?. The article’s LOLcat timeline made me interested in the history of LOLcats – by definition “cute cat pictures with witty captions“. Know your meme dates the earliest known LOLcat to the 1870s, when photographer Harry Pointer photographed cats posed in different situations, adding humorous text.

But you know, I think the LOLcat thing can be traced back much further in time. Already in the middle ages, people understood the delight of combining cats and bad spelling.

The medieval LOLcat is a pewter badge, picturing a cat with a mouse, standing on a scroll with the caption: VISI MUS (here is the mouse), which, true to LOLcat tradition is a misspelled version of the french ‘voici mus’. Other versions exclaim the same in medieval lolspeak as VISI MU, VISIS MIN and voisiu.ipab. I’m sure the medieval peeps were like LOL upon seeing that.

The picture above shows the medieval LOLcat as a replica by Billy and Charlie. The original badges belong to the Medieval collection of the Salisbury Museum and are described in detail in Salisbury Museum Medieval Catalogue: Part 2, Pilgrim Souvenirs and Secular Badges by Brian Spencer.

The cat badges are dated to the 15th century.  They’ve been popular in their time, since they are not exclusive to Salisbury. The same type of badges have also been excavated from Canterbury and London.

So there you have it, the first ever lulz.

ps. Many thanks to the Neulakkko facebook page community and especially Anne Marie for assisting me on this important scientific quest. You all rock.

***
Maailman eka LOLcat! Suomenkielinen versio tyssäsi siihen, etten tiennyt/osannut päättää onko se sittenkin LOLkissa. No, te tiedätte. Jo keskiajalla osattiin arvostaaa kissan ja väärin kirjoitetun tekstin riemukasta yhdistelmää.

Keskiajan käyttöesineiden tarkastelu paitsi antaa ideoita tuleviin projekteihin, se avaa myös kurkistusikkunoita aikakauden arkeen. Lisäksi se hioo ns. keskiaikaista silmää, semmoista selkärankaan menevää ymmärrystä aikakauden visuaalisesta maailmasta. Sadantuhannen kengänpohjan ja kolmen miljoonan saviruukun kappaleen tapittamisesta on lopulta se hyöty, että alkaa tunnistaa piirteitä joilla voi ajoittaa esineitä ja voi soveltaa samaa estetiikkaa omiin väkerryksiinsä.

Lisäksi aina välillä tulee yllättyneeksi siitä, mitä kaikkea keskiajalla olikaan. Berliinistä löytyi pari todella mainiota esinettä. Joten tässä lomakuvia, olkaa hyvä!

****

Greetings from Berlin! Even though on my trip I mostly submerged myself in the tragic and scary history of the 19th Century, I did also lift my spirits with a visit to the medieval exhibition in the Deutsches Historisches Museum. I enjoy making discoveries in museums – going into a place that has no “famous” items to expect and still discovering somehthing that will tickle my brain in a delightful way.

Looking at medieval everyday items goves you ideas for future projects, as well giving you a peek at the everyday lives of the people that once used these items. It also finetunes the so called medieval eye, a kind of inner understanding of the visual culture of the era. Looking at umpteen thousand shoe pieces and a gazillion pieces of pottery eventually gives a skill to date objects based on their visuals and a possibility to apply that same ‘look’ to ones own projects.

And as an added bonus one can be surprised by the variety of medieval items. I discovered some really neat objects in Berlin – so here is a look at some holiday snapshots!

Kaunista keramiikkaa – katsokaa erityisesti koristeluja suurimmassa kannussa ja ruukussa kuvassa oikealla. Tällaiset esineet murtavat vielä jossakin elelevää myyttiä keskiaikaisen keramiikan karkeudesta ja koruttomuudesta.

Beautiful ceramics – look closely at the biggest jug and the beaker on the right. These delightful decorations bust the lingering myth of all medieval ceramics being somehow rough, primitive or plain.

Tämä pieni muki on oman mukini alkuperäinen. Mukissani on hauska puolikas kahva. Alkuperäisessä kahva on katkennut, mutta hyvin säilyneessä mukiosassa ei näy jälkeä siitä että kahvan yläpää olisi siihen kiinnitetty.

This little mug is the original version of my dear mug, which is an interesting reproduction with a curious half-handle. Although the handle has broken off, the otherwise perfect cup shows no sign of it being attached to the cup.

Tämä kalenteri oli mahtava! Tässä on utrechtilainen pergamentista taiteltu taskukalenteri vuodelle 1397. Siinä on tärkeitä päivämääriä kuten pyhimysten päiviä ja kuukausittain tärkeät maataloustyöt. Kööpenhaminassa Tanskan kansallismuseossa on samanlainen kalenteri.

This was really cool! It is a foldable “pocket” calendar  for the year 1397 from Utrecht, made of parchment, showing important things like the days of Saints and the labours of different months. There is a similar item in Copenhagen in the Danish national museum.

Lähikuva ruukun koristeista.

Closeup of the jug of wonder.

Puusepän työkaluja.

Carpenters tools.

Värttinäpainoja. Ihania pieniä mutta painavia värttinäpainoja. Tälläisiä ei tunnu nykyään saavan oikein mistään. Ehkä 80% museokuvistani on lähikuvia tekstiilityökaluista. Ihminen tarvitsee 3 miljoonaa lähikuvaa värttinäpainoista.

Spindle whorls. Lovely small yet heavy spindle whorls. These are sadly not availble anywhere these days. Maybe 80%  of my museum pictures are closeups of textile tools. A girl needs 3 million pictures of spindle whorls.

Sokerina pohjana laskukone Italiasta vuodelta 1340. Ruudukko auttaa laskeman isompiakin summia.

This was another favourite item. A calculator from Italy around 1340. The columns combined with tokens help calculate larger sums.

Kirjotuttaa! Ehkä se on lähestyvä kevät. Jotenkin laskettu työ aina liittyy valoisiin vuodenaikoihin, koska silloin sitä näkee parhaiten tehdä. Tämä pikkuinen kukkaro on muhinut kehyksissä jo muutaman kuukauden, olen tehnyt sitä aina silloin tällöin. Minulla pitää aina olla kirjontakehyksessä jotain, jonka voi kirjotuskohtauksen iskiessä napata esiin ja kirjoa vaikka vain vähän kerrallaan. Lisäksi kehys on helppo napata mukaan viihteeksi matkoille.

Saatuani edellisen kukkaron valmiiksi uhosin että seuraava kirjotaan silkillä, kuten alkuperäiset. Ja tässä sitä silkkiä nyt on. Ja siinä on oma ihanuutensa. Auringovalo kimaltaa ihanasti sen kuiduissa ja se tuntuu sormiin ylellisen pehmeältä.

Olin ehkä jännittänyt liikaa silkillä kirjomista, vaikka toisaalta oli viisasata harjoitella tekniikka ensin anteeksiantavammalla materiaalilla eli villalla. Silkissä on omat haasteensa: se menee helpommin solmuun ja on epäkiitollisempi purettava. Koska kyseessä on filamenttisilkki (eli se toukan tekemä lanka) on manikyyrin hyvä olla virheetön, koska langan säikeet tarttuvat herkästi karheisiin sormenpäihin tai kynsinauhoihin. Lisäksi suositan lämpimästi sen kiertämistä vyyhdiltä lankarullalle, koska sillä on suuri taito sotkeentua itseensä.

Tämä filamenttisilkki tilattiin Saksasta ja värjäämisestä kaikkine opittuine asioineen voi lukea enemmän täältä Pyhän Lyytin blogista. Vaalea punainen on värjätty punapuulla, mutta vihreän sävyn alkuperää en juuri nyt muista.

Kunhan kukkaro valmistuu, sen viimeistelee tinainen kukkarokehys Billy and Charlien valikoimista – kehyksen mukana tulee kukkaron kaava. Kokonaisuus on varsin pikkinen – paljon pienempi kuin mitä kuvassa näyttää, näette sitten kun se joskus on valmis!

****

I felt like embroidering again. It may be the approaching springtime. I somehow always associate counted thread embroidery with the warm and sunny seasons, probably because that’s when you can actually see well enough to count the threads. This little purse has been on the frame a few months already, I’ve picked it up and worked on it sporadically every now and then.

I always have to have something in an embroidery frame, so that I can pick it up and start embroidering when I feel the urge coming on. And being light and transportable, embroidery is great to pack along when travelling.

When I finished my previous purse, I decided that the next counted thread embroidery would be in silk, like the extant purses. And here we have it: silk! It certainly is like nothing else. Sunlight glitters in a fantastic way when it shines on the fibers and it feels luxuriously soft to the touch.

I may have been a little too concerned about embroidering with silk – although I guess it was good to first learn the technique with a more forgiving material like wool. Silk poses some challenges: it gets knotted up far more easily and is harder to undo. And because this is filament silk (aka made by the silkworm itself), it’s good to have well manicured hands when working on it: the fibers snag easily on any roughness on your fingers or nails. I also (speaking from tragic experience here) really recommend spooling it, as it has an amazing capacity to get all knotted and messed up in itself.

The filament silk was ordered via a friend from Germany and you can learn about dyeing it (and all the things learned) here at the Pyhä Lyyti blog (also in English). The red is dyed with redwood (I think) but the green, I just cannot recall right now.

And once the purse is finished, it will be finished with cute little pewter purse frame from Billy and Charlie, from where the pattern for the purse itself also comes from. All in all it is quite tiny – it is hard to tell from this picture, but you’ll see once I (someday, eventually) post the finished item!

Olen aika nihkeä joululahjojen suhteen: mielestäni en tarvitse mitään ja se mitä tarvitsen on sen verran erikoista, että sitä on muiden vaikea ostaa. Siksi yleensä pyydänkin, ettei pukki toisi mitään. Toisaalta saatan joulun ja veronpalautuksen kunniaksi ostaa itselleni jotain, jos jotain sopivaa tulee eteen. Keskiaikajuttujen hankkiminen on siinä mielessä kivaa, että samalla tulee tukeneeksi käsityöyrittäjiä.

Tänä vuonna tuli tehtyä huisit kaksi todella mieluista hankintaa.

Kavereiden kanssa tilasimme kimpassa Puolasta (täältä) käsikudottua ja kasvivärjättyä kangasta, joka oli joulun kunniaksi tarjouksessa. Käsinkudottu ja kasvivärjätty kangas on semmoinen pitkään mielessä läikkynyt haave – kun tilaisuus tuli ostaa jämäerä tämmöistä komeaa toimikasta (joka muistuttaa Herjolfsnesin kankaita erivärisine loimineen ja kuteineen), oli tilaisuuteen tartuttava vaikken tiedäkään vielä mitä kankaasta teen. Yleensä noudatan periaatettani siitä, että ensin on idea ja sitten vasta kangas!

Toinen hankinta on tämä pikkiriikkinen joutsenkoru Darkridge Jewelsiltä, jonka inspiraationa on toiminut keskiajan koruista kenties ihanin: Dunstable Swan Jewel. Tätä käytän hienoista hienoimman asukokonaisuuteni kanssa ja se sopii minulle, sillä tykkään joutsenista – Iloisesta Joutsenesta, mökkirannan joutsenista ja kaikenlaisista muistakin joutsenista – mikäli sitä joku Neulakon lukija ei ole vielä huomannut.

Ja mitä tulee uuteen vuoteen, olen ajatellut pyrkiä olemaan aktiivisempi päivitysten suhteen – tehdä enemmän tämmöisiä pieniä ja lyhyitä juttuja pidempien päivitysten ohelle. Yksi uusi ohjekin on tulossa, joten pysykää kuulolla!

****

I’m pretty difficult when it comes to Christmas presents: I don’t think I really need anything and then things that I do want are kind of odd and hard to come by. So usually I just wish that I get nothing from Santa. Then again, come Christmas and – more importantly perhaps – tax returns, I might get myself something I really want if I come across it. I like spending on medieval things because it also gives me an opportunity to support small businesses and craftspeople.

This year I found two really lovely things. (pictured above)

This first one is a – tadaaa! – naturally dyed and handwoven wool twill that I got from Poland (here), together with some friends (who got different weaves in different colours). Being the rests of a bigger piece this was on sale. Handwoven naturally dyed fabric is something I have dreamed about working with for long – so when this opportunity presented itself I had to go for it. Especially since the weave is very reminiscent of the twills in Herjolfsnes, and the different colours in warp and weft. I’m not sure what this will become eventually – that’s against my principle of first getting the idea and only then the fabric – but with this one I was happy to make the exception.

The tiny swan jewel comes from Darkridge Jewels and is inspired by probably the most fabulous piece of medieval jewelry – the Dunstable Swan Jewel. I will wear it with my poshest outfits and it suits me well since I really like swans – the Merry Swan, the swans that live close to my summer cottage and swans in general really – in case some of you readers had missed that.

And about the new year – I intend to try to post more often. I’ll make more short posts like this since not everything requires an essay. There will be those long posts and at least one new tutorial coming up as well, so stay tuned!

Olkipukin kanssa toivotamme kaikille Neulakon lukijoille hyvää joulua kera käsitöiden ja kiitämme tästä vuodesta! Lisää seikkailuita ja käsitöitä ensi vuonna!

***
This is a traditional finnish yule goat. Him and me, we wish you happy holidays with lots of time for crafts! Thanks for following Neulakko in 2012, more crafts and adventures coming up next year!

Aina välillä iskee into kokeilla jotain uutta ja jotain ihan muuta kuin tavalliset käsityöhommat. Viime aikoina eniten ovat mielessä ja yöpöydän kirjapinoissa pyörineet erinäiset metallihommat. Tässä ensimmäinen kokeilu: kaksi hiusneulaa, jotka on koristelty metallilangasta kierretyllä spiraalilla.

Alkuperäinen neula on Lontoon kaupunginmuseon kokoelmissa. Se on löydety Finsbury Circuksesta ja on ajoitettu 1300-luvulle. Arvellaan, että sitä on alunperin käytetty joko hiusten tai sitten huntupäähineen kiinnittämiseen. Hiusneula löytyy Egan & Pritchardin Dress Accessories – kirjasta. Jostain syystä kirjassa on ainoastaan neulan silhuetti, mutta tekstin perusteella ja kuvan mittailulla saa aika hyvän käsityksen alkuperäisestä neulasta. Kirjoittajat vertaavat hauskasti koristekiharaa röyhelöhunnun muotoon.

Alkuperäisen materiaaliksi mainitaan englanniksi copper alloy wire, joka olisi oikeaoppisimmin pronssilankaa. Kun löysin kätköistäni messinkilankaa suhteellisen oikeissa paksuuksissa, joten oli pakko kuitenkin kokeilla sillä tätä mystistä neulaa.

Yläkuvassa näkyvät materiaalit – mitään ihmeellisiä metallityökaluja ei täällä kaupunkiresidenssissä ole. Projektissa käytin metallilankaa, lähdekirjallisuutta, leikkuulautaa, sivuleikkureita sekä pihtejä ja samalla ryystin gotlantilaisen Kränku-puodin Ringmursblandning-teetä (joka on lemppariani). Kissa-apu oli luonnollisesti läsnä. Kierretty metallilanka on muuten erityisen kiinnostavaa kissojen mielestä.

Alakuvan ensimmäisessä versiossa näkyy messinkilangan huono puoli – se on aivan tavattoman pehmeää. Sitä piti kovettaa, muttei kuitenkaan liikaa. Koska hiusneulan muoto muistuttaa niin kovasti modernia U:n muotoista ns. hengetöntä hiuspinniä, näin sen koko ajan keskiaikaisena vastineena sellaiselle. Kuten hyvän hengettömän, olisi tämänkin hiusneulan hyvä olla hieman taipuisa.

Sopivan kovuus/taipuisuusasteen saavuttamiseksi oli lankaa työstettävä. Keskiaikaisia menetelmiä metallilangan työstämiseen ovat niin vasara ja alasin kuin vetäminen tätä tarkoitusta varten rei’itetyn levyn lävitse. Kumpaankaan ei ollut välineiden puolesta mahdollisuutta. Onneksi kuitenkin viestin päässä päivystävä metallityön ja arkeologian asiantuntija Kimmo vinkkasi, että lankaa voi pakottaa kovemmaksi myös hinkkamalla sitä metalliesineellä kovaa alustaa vasten.

Kuten kuvista näkee, pakottaminen onnistui mainiosti (ja jätti käsiin samalla aidon metallityön jäljen) ja seuraavista neuloista tuli ensimmäistä neulaa suoremmat ja tukevammat.

Viimeisessä kuvassa on neula tositoimissa (älkää kiinnittäkö huomiota vaaleanpunaiseen tukkaan). Se hädin tuskin erottuu hiuksista ja toimii aivan mahtavan hyvin. Se on lopulta ehkä päivän sensaatiomaisimmalta tuntuva havainto.

Jokainen keskiaikaisia sivulettejä kasaillut tietää sen hankaluuden. Näillä neuloilla se kuitenkin sujui niin vaivatta, että voisi arvailla näiden olleen siihen tarkoitettuja! Tein ohimolta alkavan letin, taitoin sen ja työnsin neulan ylhäältä letin sisään. Pujottelin neulaa letin sisässä kuten hengetöntä nutturaa kootessa. Neula toimi täydellisesti – se jäykisti letin ja samalla kiinnitti sen ohimolle. Vaikka miten kallistin tai heilutin päätä, letti pysyi paikoillaan.

Seuraavaksi olisi hauskaa kokeilla näitä vähän pidempiin hiuksiin, tehdä ainakin yhden pronssilangasta ja kirjoittaa museoon ja pyytää vähän lisätietoja alkuperäisestä.

****

Every now and then I get the urge to try something new and different from the crafts that I usually do. Lately I’ve been thinking and reading a lot about metalwork and metal dress accessories. This is my first try at something completely new: two hairpins with coiled wire decorations.

The original that these pins are based on is a find from Finsbury Circus that has been dated to the 14th century. It has probably been used to fasten hair or a headdress. It is described in Egan and Pritchard’s Dress Accessories (one of the Museum of London books). For some reason the pin is pictured only as a silhouette, but measuring the picture and reading the description does give a quite  good idea of the original. The writers make an interesting comparison – comparing the look of the curly wire decoration to the silhouette of a frilled veil!

The original is said to be made from copper alloy wire – so the closest alternative to that would possibly be bronze wire. But I found I had some brass wire in almost the perfect gauge I had to give a go at making a pin like this slightly mysterious one form London.

Known medieval ways to harden the wire are the good old anvil and hammer -combo as well as drawing the wire through a drawing plate specially drilled for this purpose. I lacked both these alternatives. Thankfully my friend Kimmo who is very knowledgeable in both metalwork and archaeology suggested I could harden the wire by just rubbing it with something metallic against a hard surface. That had the same hardening effect and the next pins turned out better (and that gave my hands the look of metalwork).

In the last picture you can see the pin in use (overlook the pink hair). You can hardly see it, but it works absolutely marvellously. This I think was the most sensational moment in all of this.

Everyone who has set (or tried to) their hair in these cornettes- type braids knows it’s not the easiest thing. But with these pins, it was super simple! I braided my hair at the temples, folded the braid and secured it with the pin, using it like I would my modern hairpins, threading it into the hair and fastening it at the temple. It just did exactly what it was supposed to. The braid was stiff and firmly attached. I could shake my head and the braids would not budge.

What I would like to try next is some bronze wire, try these on someone with longer hair and perhaps write to the museum and ask a few questions about the originals.

In the picture above you can see all the materials I had at hand. I don’t have any very proper metalwork tools here at my very urban residence. All I used was the previously mentioned wire, some source literature, cutters, pliers, a cutting board. I kept myself going with my very favourite Ringmursblandning-tea from Kränku in Gotland. Oh and cat assistance too! Coiled wire is VERY interesting to cats.

In my first version of the pin which you can see below the cat assistant you’ll notice the downside of the brass wire. It is really really soft. It needed to be hardened, but not too much. The shape of the hairpin reminded me a lot of the hairpins I use (ie the non bobby pin- kind of u-shaped hairpins) when doing up my hair. I kept thinking about this as a medieval equivalent to those. It should be a little bendy.