Vinkeä viikinkitakki

Välillä poukkaus toiseen projektiin, nimittäin ystävälleni tulevaan viikinkitakkiin, joka on ollut hävettävän kauan puolivalmis. Takista uupuivat varsin pitkään napit. Niiden saaminen oli suhteellisen hankalaa, sillä alkuperäisten Birka-nappien ulkonäön selvittely vaati saksankielistä kirjallisuutta ja mikrofilmiä. Olikin iloinen yllätys, kun nappeja löytyi valmiina ostettavaksi. Ne tosin piti tilata Italiasta asti, jos oikein muistan.

Koska periaatteessa en tiedä viikinkivaatteista mitään, tämä projekti on ollut hauska sivuaineopintokokonaisuus. Napit ovat ehdottomasti haastavinta. Se tiedetään, että takissa on ollut nappeja, sekin on selvää minkälaisia. Mutta nappien kiinnitystapa on melkoinen mysteeri. On sellaisia harvanappisia Rus-viikinkitakkeja, joissa napit on kiinnitetty lenkuralla takin päälle. Kuten esmes tässä.


Mutta nämä kauan matsästetyt napit olivat varsin pitkäkantaisia ja suhteellisen painavia messinkinappeja, jotka takin päälle kiinnitettynä olisivat todennäköisesti roikkuneet hassusti. Alkuperäisestä takista ei voi mitenkään päätellä, miten napit olivat kiinni, mutta ne olivat messinkiä ja niitä oli suhteellisen paljon. Päädyin lopulta viikinkiharrastaneemman ystäväni tuella ja hyväksynnällä ratkaisuun, jossa ompelin napeille lävet ja kiinnitin ne takin reunaan. Se toimii kivasti. Napitin takin vyön kieppeille asti.

Tygen takki

Komea lautanauha on L:n tekemä. Sain sen aseteltua juuri sopivasti ilman, että sitä olisi tarpeen leikata.

Mutta nyt se on siinä, ja jatkan taas Uuden punaisen parissa. Ihan vähän pellavan ompelua vielä, ja on ensimmäisen sovituksen aika. Jännittävää, kuten aina.

Edistystä

Uusi punainen

Uusi Punainen (kuvassa etukappale kiilalla) edistyy sutjakkaasti. Etu- ja takakappaleiden kiilat ovat paikoillaan n, sivukiilat yhdessä ja tänään koko villakerros mekosta on varmaankin kasassa. Sen jälkeen pellavan kimppuun. Se sujunee hitaammin, sillä pellavan ompelu on aina villan ompelua työläämpää.
Sitten pitääkin saada apua mekon istuttamiseen. Sitä on itselleen hankala tehdä. Istuttaminen on maagista puuhaa: vielä tässä vaiheessa mekon yläosa tuntuu valtavalta, mutta istuttamisen jälkeen se sopii kuin hanska.

Olen ommellut saumat parin millin mittaisilla etupistolla, vahatulla luonnonvärisellä pellavalangalla. Saumanvarat olen huolitellut kääntämällä ja ompelemalla ne paikalleen helmapistolla. Verrattuna saumanvarojen avaamiseen tällä tekniikalla tulee paksummat, mutta toisaalta paljon vahvemmat saumat. Lisäksi löytöjen perusteella se tuntuu olleen vähän yleisempi tapa huolitella saumat.

Keskiaikaset ompelutekniikat ovat mainioita. Vaikka lanka ja kangas ovatkin varsin eri värisiä, pistot eivät juuri erotu kankaasta nurjallakaan puolella. Muistan kuinka kerran väänsin saumamalleja käsinompelun opetusta varten: niistä ei tullut kovinkaan opettavaisia, sillä pistot katoavat kankaaseen niin tehokkaasti.

Värjäämätöntä pellavalankaa käytän siksi, että se lienee ollut yleisin ompelulanka keskiajalla. Pellavan värjäämisestä keskiajalla ollaan montaa mieltä: aika yleisesti ajatellaan, ettei se ainakaan ollut kovin yleistä, sillä värit tuskin pysyivät kankaassa kovin hyvin. Kuitenkin joitain värillisiä pellavia on löydetty: mm. Margaretan mekossa oli jäämiä sinisestä pellavavuorista ja Uvdalin kirkosta löydetyllä naisella oli yllään värjätty pellava-alusmekko. Pellavalangan värjääminen on ollut ilmeisesti vielä harvinaisempaa, vaikka Englannin hovin tilikirjoissa kyllä mainitaankin punainen pellavalanka. Arvokkaampaa värjättyä lankaa tai silkkilankaa (joka värjäytyi hyvin ja oli yleisesti saatavilla värillisenä) ei kuitenkaan tuhlattu näihin ns. näkymättömiin saumoihin.

Nyöritysreikiin ja napinläpiin ajattelin käyttää punaista pellavaa tai sitten tilata punaista silkkilankaa.

Ps – herkuksi hienot silkkiset polvimittaiset housusukat saksasta (housusukat on kai oikea suomenkielinen käännös sanalle hose?). Raidallinen kangas paitsi näyttää mainiolle, näyttää myös hyvin sen, miten sukat on leikattu vinoon.

Kallis kangas

Pellava on kutistettu, silitetty ja leikattu. Villakin on paloiteltu. Villan osalta tilattu neljä metriä oli vähän reilusti, pellavan kohdalla juuri sopivasti. Pellava nimittäin kutistui niin paljon (jopa ennakoimaani enemmän!), että alkuperäistä leikkuusuunnitelmaa piti muuttaa. Olen aloittanut villan ompelun. Sen tuntuma on mahtava, se on kilttiä kangasta. Tosin pellavakin ansaitsee erityismaininnan. Siinä on ihana pellavan tuoksu, joka on vain laadukkaissa luonnonvärisissä pellavissa.

Ihan pelkäksi leikkelyksi koko pääsiäinen ei mennyt. Vierailin loman ratoksi Turussa, AboaVetuksen Kallis kangas-näyttelyssä.

Näyttelyssä käyneet ystävät olivat olleet melko kriittisiä, joten suuria odotuksia ei ollut. Olinkin iloisesti yllättynyt, vaikka ilmeisiä puutteita näyttelystä löytyikin.

Olin yllättynyt siitä, että valtaosa kangasmateriaalista oli peräisin Ruotsin Lödösestä. Ennakkotietojen perusteella olin odottanut Turusta kaivettua materiaalia. Sitäkin oli, mutta vähemmässä määrin. Toisaalta lainakankaat mahdollistivat kiinnostavan vertailun naapurimaiden välillä. Ruotsalaisessa materiaalissa oli huomattavasti enemmän raidallisia tai muuten kuviollisia kankaita. Suomalaisetkin kangaslöydöt olivat kyllä värjättyjä, mutta yksivärisiä. Punainen tuntuu olleen suosittu väri tällä puolen lahtea.

Näyttelyn sisällöstä ei siis valittamista, vaikka samanlaista esineistöä ja kankaita olen nähnyt ennenkin. Vaikka kuulostan kornilta, pakko se on myöntää: jotenkin muinaisten käsityövälineiden ja kankaiden näkeminen herkistää. Sitä on hankala selittää, mutta käsityön välineiden ja tulosten näkeminen tuo niiden tekijät lähelle. Hieman taipuneita nuppineuloja ja uudenveroista sormustinta katsellessa on niin helppo kuvitella ne naiset, jotka niitä ovat käyttäneet.

Harmillista näyttelyssä oli esillepano, jossa oli aika paljon parantamisen varaa. Mielestäni hyvässä esillepanossa annetaan esineelle tarina, opetetaan katsojalle mitä se on merkinnyt ja miten sitä on käytetty. Ja ainakin kerrotaan esineestä perusasiat!

AboaVetuksessa valitettavasti suuret ja täydet vitriinit oli selostettu pienessä lapussa, jossa ei edes ollut numeroitua mikä-on-mikäkin-listaa. Itse tunnistan kyllä värttinän, toimikkaan ja nyörihaarukan, mutta entä vähemmän harrastunut katsoja? Epäilisin, että heille moni esine ja kankaanpala jäi aika hämäräksi. Ja harrastuneemman katsojan näkökulmasta taas ärsytti, ettei esineistä oltu kerrottu, mistä ja mahdollisesti miltä ajalta ne oli löydetty. Ainoastaan pienet oranssit tarralaput erottivat kotimaiset löydöt ruotsalaisista.

Entäpä sitten näyttelyä somistaneet keskiaikaiset asut? Muahhahahaaa! Oikeasti! Ymmärrän kyllä, että resurssit museoilla ovat todella pienet (Mikä sinänsä on huutava vääryys) ja hyvään reproon palaa sairaasti rahaa. Mutta nämä vaatteet olivat kyllä jotain todella kummallista. Kankaat olivat hyviä (harmi että ne oli näin tärvätty) ja osassa malleista oltiin selvästi edes hieman kartalla. Toteutus oli kuitenkin aivan totaalisen… hutaistu? Veikkaan, ettei muutamia niistä voisi oikeasti edes käyttää, koska ne eivät yksinkertaisesti toimisi. Yllättäen en huomannut mainintaa siitä, missä vaatteet oli teetetty.

Jäin miettimään vaateasiaa. Tälläisessä projektissa museolla olisi ollut suurta hyötyä lähentymisestä aikakauden harrastajiin. Harrastajat tuskin olisivat sinne ilmaisia vaatteita vääntäneet, mutta hyviä vinkkejä olisi kyllä saanut. Toisaalta jos mietin, miten monen ihmisen käsitykseen keskiajan pukeutumisesta nuo asut vaikuttavat, olisin ehkä voinut lainata näytille jotain vaatteitani vaikka ilmaiseksikin. Koltut muutaman vuoden takaakin olisivat peitonneet nyt esillä olleet. Ja samalla oma tärkeä harrastus olisi saanut kivaa julkisuutta ja ehkä mukaan olisi saatu uusiakin harrastajia.

Paketti tuli!

Koska kaikki lukijat ovat odottaneet tietenkin kynsinauhat verillä – tiedotan virallisesti että paketti on täällä!

Villa on niin täydellisen ihanaa kuin pehmeä tummanpunainen villa voi olla. Sävy on melkein parempi kuin mitä pienestä tilkusta voisi arvata. Pellava on supertiheää ja painavaa. Mekosta tulee ihana.
Pääsiäisenä pääsen vihdoin leikkelemään, samoin pesemään ja silittämään.

Ihanaa.

Odottelua

Postimyyntipakettia odottelevan aika venyy. Jossain tuolla reissaa paketti, jossa on tinaniittejä, silkkilankaa, villoja, pellavia, ompeluvahaa ynnä muita ihanuuksia. Kimppapaketissa juuri minua odottaa 4 metriä sekä pellavaa että villaa. Toivottavasti ne ehtisivät pääsiäiseksi!

Muutakin odoteltavaa näemmä on: Medieval Textiles and Clothing-sarjan seuraava osa vaikuttaa todella kiinnostavalle. Numerossa keskitytään päähineisiin, mm. pyhän Birgitan myssyyn. Askartelin itselleni sellaisen pari vuotta sitten Birgittareliikkien luettelon avulla. Se oli vaikeaa, sillä artikkelin kuvituksen perusteella oli todella hankalaa saada käsitystä siitä, minkä muotoisista kappaleista myssy on tehty. Omastani tuli lopulta vähän liian iso. Ystävä sai tehtyä sievemmän, pienemmän ja napakamman version. Sellaisen minäkin vielä joskus teen. Toivottavasti tuosta artikkelista on siinä apua!

Myssy on sinänsä todella hurmaava pikku vaatekappale, jossa on monia kiinnostavia arvoituksia. Miten päälaella tehty “pitsi” on tehty? Missä tilanteissa sitä on käytetty? Monesti kuulee sanottavan, etteivät naiset olisi käyttäneet tällaisia pieniä pellavamyssyjä ollenkaan, mutta miksi sellainen olisi nimetty naispyhimyksen jäännökseksi?

Lisäksi lukijaa hemmotellaan katsauksilla pohjoismaisiin tekstiiliarkeologisiin löytöihin. Mukana on juttuja myös Suomesta! Samaa aihepiiriä käsittelee myös artikkeli, johon suhtaudun jo valmiiksi ristiriitaisin fiiliksin. Robin Netherton kirjoittaa Herjofsnesin puvuista. En vielä tiedä yhtään mitä hän niistä aikoo kirjoittaa, mutta vuosien takaiset kokemukseni Robinista sähköpostilistoilla nousevat mieleen. Silloin hänen argumentointinsa ydin oli, ettei Keski-Euroopassa tietenkään voitu tehdä vaatteita samanlaisilla kaavoilla. Ja se argumentointi meni jääräpäisen jankutuksen puolelle. Muistokin alkaa ahdistaa.

Itse olen aina ollut sitä mieltä, ettei keskiajan käsityöjutuista kannata antaa mitään uskomattoman lopullisia lausuntoja. (Vaikka niitä aina kysytään, että oliko keskiajalla niin tai näin.) On niin paljon sellaista, mitä emme ehkä koskaan voi tietää. Siksi pitää välttää sanomasta “varmasti” ja “ei koskaan”. Tietenkin sellaista voi sanoa, ettei varmasti ollut vetoketjuja. Mutta kysymykset pellavan värjäämisestä ja vaikkapa turkisten käytöstä ovatkin sitten jo ihan eri juttuja. Niistä voi mielestäni jokainen tehdä vain senhetkiseen tietoonsa perustuvan sivistyneen arvauksen.

Ja se onkin asia, joka tässä jutussa on niin äärimmäisen kiehtovaa.

Ja taas mennään

Olen ollut koko syksyn vähän tylsä keskiaikakäsityörintamalla. Monestakin syystä: on ollut uutta työtä ja pieniä kissoja, jotka syövät kaiken (lue: vaaralliset neulat).

Nyt sille on kuitenkin tultava loppu. Täytyy päästä käsityön makuun takaisin. Olen laittanut kangastilauksen Handelsgilletiin ja tehnyt erinäisiä suunnitelmia.

Aion tehdä:

  • Mekon, napitettavilla hihoilla ja nyörityksellä. Siitä tulee aika samanlainen kuin nykyinen Rakas Punainen, joka alkaa lähestyä elinkaarensa loppupuolta. Uudesta mekosta tulee parempi jo siinäkin mielessä, etten joudu tekemään sitä vanhan mekon kappaleista ja minimaalisesta kangasmäärästä, kuten em. punainen mekko on.
  • Yhden napituksen keskeneräiseen juttuun, joka tulee sitten vihdoin valmiiksi.
  • Vohvelihunnun tai kerrostetun hunnun. Tästä kirjoitan jossain vaiheessa lisää. Kyseessä on siis 1300-luvun loppupuolella Pohjois-Euroopassa, varsinkin Saksassa ja Englannissa muodissa ollut huntu, jonka reuna on kerrostettu. Sain hiljattain suurensuuren ahaa-elämyksen siitä, miten sellainen on kenties tehty.
  • Ompelen keskeneräiset kenkäni valmiiksi. (Aaargh, nahkan ompelua, aargh!)
  • Kirjoakin tekisi mieli. Ehkä joku pussukka, saksalaiseen tapaan laskettua työtä olisi kiva kokeilla, jos saisi hankittua silkkilankoja.

Näiden parissa voikin sitten puuhastella ainakin puolisen vuotta.

Villa on pop eli terveisiä leiriltä

Tammen allaLeirillä oli kivaa. Sää tosin sabotoi alkuperäiset suunnitelmani. Tarkoitus oli istuskella ulkona auringosta nauttien ja käsitöitä tehden. Koska melkein koko viikon satoi, ulko-ompelu jäi vähemmälle.

Ommella voi onneksi sisälläkin. Lisäksi tuli taas nähtyä miten mainiossa seurassa on kivaa vaikka mutalätäkössä.

Villa on kyllä ehkä paras materiaali ever. Villakerrosten ansiosta mulla oli lämmin ja kuiva olo koko viikon. Vaikka nahkakengät kuivuivat kunnolla vasta kotona, varpaita ei palellut ollenkaan mainioiden villaisten sukkien ansiosta. (Siis sellaisten hose-tyyppisten, ei villasukkien.)

Viikon käsityösaldo jäi oikeastaan sen kauan kaivatun alusmekon valmistumiseen. Siitä tulikin erinomainen, vaikka ompelu oli yhtä hemmettiä. Sen Ikeapellavan ompelutuntuma on sellainen kuin ompelisi koko ajan hulpiota. Sormenpäät olivat todella kovilla.

Tein alusmekon näiltä sivuiltakin löytyvän Suvituulin hyvän monisteen avulla. Tällä kertaa kokeilin yhtä uutta juttua ja toteutin vanhoista virheistä oppimiani.

Ompelin alusmekkoon hihat. Aikaisemmin olen käyttänyt hihatonta, kannattelevaa alusmekkoa ja hihallista paitamekkoa sen päällä. Ja sen päällä vielä varsinaista mekkoa. Ja mahdollisesti päällysmekkoa. Välillä on ollut aika kuuma. Yhdistämällä paitamekon keskeiset osat (hihat) alusmekkoon, sain vähennettyä yhden kerroksen. Miten tämä ei ole tullut aiemmin mieleen? Ainakaan minulla hihojen lisääminen ei ole vaikuttanut yhtään alusmekon keskeiseen ominaisuuteen, eli kannattelevuuteen.

Pelkän pellavan kannattelevuuteen monilla tuntuu olevan vaikea uskoa. Mutta se toimii! Katsokaa vaikka tätä kuvaa alusmekosta (siinä vielä ompeluvaiheessa).

Vanhoista virheistäni onnistuin välttämään sen, ettei alusmekosta tullut liian pitkä. Se ei osunut maahan, kerännyt mutaa eikä näkynyt sopimattomasti mekon helman alta.

Muuten sitten tuunasinkin ystävälleni tekemää viikinkiaikaista Birkatakkia, istutin hihoja ja laitoin alkuun eeppiseksi muodostuvan hattuprojektin. Siitä lisää joskus myöhemmin.

Lopuksi pitää vielä Joutsenlaatikkoesitellä teille se viime kirjoituksessa mainittu astialaatikko:
Ja ennenkuin ehditte huutaa: “Ei joutsenet syö kaloja!”, tsekatkaa tämä alkuperäinen. Keskiajalla ei ihan tiedetty kaikkea.

Ps. Hihaluennon moniste löytyy täältä.

Ikkuna helkkariin

Ajattelin kertoa, mitä tällä hetkellä on työn alla. Olen tekemässä hihatonta päällysmekkoa, sellaista jota helvetinikkunaksi tai harrastajain kesken helvariksikin sanotaan. Nimitys tulee kuulemma mekkomallin kritiikistä, siitä että ylisuuri hiha-aukko oli kuin ikkuna helvettiin. Aukosta pilkistää vähän piukeampaan mekkoon puettu kroppa. Tämän nimityksen keskiaikaisuudesta en tiedä mitään, joten en mene siitä mitään sanomaankaan. Itse tykkään puhua hihattomasta päällysmekosta.

Koska ‘helvari’ on mekkona aika erikoisen näköinen, mukava ja sangen ekonominen kangasmenekiltään, se on uudelleenelävoityspiireissä aika suosittu. Jotkut ovat myö sitä mieltä, ettei sellaisai mekkoja oikeasti käytetty keskiajalla muuten kuin äärimmäisen seremoniallisesti. Hmph. Esimerkiksi Luttrell Psalterissa jopa viljellään maata hihattomissa. Seremoniallisemmaksi releeksi miellän kyllä myöhemmän, kaksiosaisen version. Sen sellaisen, jossa yläosa saattoi olla turkista. Mutta työn alla on nyt siis tälläinen normaali hihaton. Alla oleva kuva on yksi inspiraation lähteistä.
Luttrell Psalterista hihaton mekkoVaikka perusidea on yksinkertainen ja yksinkertaisuudessa on osa mekon kauneutta, se ei ole projektina helppo. Kuvia löytyy kyllä, mutta yhtään arkeologista esikuvaa ei. On mentävä kuvien ja muiden löytöjen tarjoaman hataran logiikan perusteella. Kaavoituksen suurin ongelma on tasapaino. Miten saada olkapäät pysymään paikoillaan, vaikka hiha-aukot ovatkin suuret? Olen saanut aika hyviä kokemuksia siitä, että olen istuttanut hartiaosan pitkälle olkapäille. Senkin olen oppinut, ettei suuriin hiha-aukkoihin välttämättä kannata yhdistää suurta kaula-aukkoa. Ja loppupeleissä hyvistä pukuneuloista on vielä lisäapua.

MekkokangasTämä mekko on muistaakseni neljäs tämän mallin edustaja, joka minulta syntyy. Siinä on monta uutta jujua vanhojen onnistumisten edelleenkehittelyn lisäksi. Tärkein niistä on kangas. Se on ihanaa, kallista vihreä-valkoista 100% timanttivillatwilliä Handelsgilletistä. Kankaan nihkeän hinnan takia tosin ostin sitä äärimmäisen vähän. Kaavoitus on ollut luovaa. Olen mennyt Pyhän Birgitan mekon logiikalla – ilman kiiloja etukappaleissa. Mekko koostuu suorista etu- ja takakappaleista, kolmionmuotoisista suurista sivukiiloista ja lukuisista pienestä helmakiilasta. Yhtään kangasta ei ole jäänyt käyttämättä. Ei yhtään.

Olen ommellut mekon reproneulalla, oikealta puolelta tehtävällä hauskalla saumalla, jota on hyödynnetty Herjolfsnesin puvuissa. Se on vähän hidasta, mutta kääntöpuoli tulee todella siistiksi. Aukot aion viimeistellä punomalla niihin nyörit. Haaveissa on tehdä valmiiseen mekkoon koristeeksi muutama bezantti eli metallikoriste – ja antaa käsitteelle bling bling uusi tulkinta. Kunhan vain löytäisin sopivan metallin, josta paukutella koristeita.

Tällä hetkellä kappaleet alkavat olla kasassa, seuraavaksi käännän helman. Ompeluviihdykkeenä olen katsonut kaikki Twin Peaksin jaksot. Suosittelen: pöllöt ei ole sitä, miltä näyttää.

Pää nyöriin

Lopultakin sain mekkooni kunnollisen nyörinpään ja sitä kautta toimivan nyörityksen. Kiitos ystäväni J:n, joka oli opetellut tekemään nyörinpäitä (engl. aiglet) ja antoi minulle pari näytekappaletta. Loistavaa! Seuraavaksi pitää opetella tekemään moisia itsekin.
Nyöritys on loistava tapa sulkea ja avata mekkoaan. Kunnollista nyöritystä on kuitenkin vaikea tehdä ilman nyörinpäätä. Pelkkää solmittua nyörinpäätä on ikävää runnoa läpi nyöritysrei’istä.

Hyvää, varsinkin riittävän pientä nyörinpäätä on vaikea löytää. Siksi minä ja aika monet muutkin keskiaikaharrastajat olemme joutuneet tyytymään melko helposti saataviin lännennyörinpäihin. Niihin sellaisiin hopeisiin, joiden varsinainen tarkoitus on ilmeisesti roikkua rivitanssiharrastajan narusolmion päissä.

Niissä on pari harmillista vikaa. 1) Ne eivät ole oikean mallisia (niissä on ne kynnet, pimpula päässä ja ne lännenkuviot koristeena) 2) ne ovat useimmiten liian paksuja. Liian paksu nyörinpää on kurja juttu. Kiukuttelin kolme vuotta länkkärinyörinpään kanssa. Se oli niin iso, ettei se tullut läpi nyöritysrei’istä. Enkä halunnut tehdä jättireikiä vain sitä varten. Niinpä mulla oli nyöritys, jonka sai kiristettyä, mutta sitä ei saanut auki.

Aiglet Nyt se on korjattu! Vasemmalla on kuva uudesta nyörinpäästä paikoillaan. Pikkukuvan takaa löytyy isompi kuva, jossa mekko näyttää myös todella oudon väriseltä.
Nyörinpään kiinnitys olikin luku sinänsä. En yhtään ihmettele sitä, että keskiajalta on löydetty sellaisiakin nyörinpäitä, joissa nyöri on kiinnitetty langan sijasta liimalla. Täytyy sanoa, että sekin kävi mielessä pään irrottua kolmatta kertaa putkeen.

Kuvassa on myös solki, jolla spiraalinyöritys on mukava viimeistellä. Spiraalinyörityshän päättyy kahteen samalla tasolla olevaan nyörireikään. Nyörityksen yläpäällä on kuitenkin varsinkin kaula-aukon lähistöllä ikävä taipumus kitkuttaa itseään auki ja olla epätasaisen näköinen. Solki ylimmissä rei’issä ratkaisee tämän ongelman.

Sain idean Hainaultin Philippan hautamuistomerkistä (tässä kuvassa solki ei tosin näy mitenkään älyttömän hyvin).