Neulakko Rotating Header Image

Projektit

Otsapanta ja kuinka sitä pidetään / A circlet and how to wear it

20140109-181055.jpg

Luet suomen kolmanneksi parasta historiablogia! Neulakko tuli Ylen äänestyksessä komeasti pronssille!

Kampausrasiani uusin kapistus on silkkinen otsapanta metalli- ja helmikoristeilla. Otsapannat ovat aikakaudelle tyypillinen asuste, joita tiedetään valmistettaneen ainakin metalli- ja tekstiilityönä. Ruotsista on Badebodan aarrelöydön osana säilynyt metallinen panta kukkakoristeilla ja Lontoosta on löydetty silkkinen otsapanta tekoleteillä (jota olen versioinut aiemmin villasta ja pellavasta).

Tämä panta perustuu paljolti Lontoon pantaan. Silkkinen yksivärinen lautanauha on kudottu sen mukaan. Tällä kertaa jätin tekoletit tekemättä, että voin käyttää omia hiuksiani ja tekemiäni hiusneuloja sen kanssa.

Lontoon lautanauhapannassa oli jälkiä kahdeksanlehtisistä metallikoristeista. Ylipäänsä otsapannat näyttävät sekä miniatyyreissä että hautapaasissa varsin koristelluilta. Yleisin koristeaihe on jonkinsorttinen kukka. En onnistunut löytämään sopivaa kukkakoristetta, joten sovelsin koristelua helmillä ja meripihkalla sekä leikellyillä tinakoristeilla, jotka on alunperin tarkoitettu vaatteisiin ommeltaviksi. En ole koristeluihin ihan supertyytyväinen, mutta ne välttänevät kunnes löydän sopivia kukkasia pantaani kiinnitettäväksi. (<-ilmainen liikeidea jollekin) Edit: Saatoin juuri löytää sopivia kukkaiskoristeita. 

Kiinnitin pantaan myös nahkavahvikkeen kasviparkitusta nahasta, sillä yksin silkkinen lautanauha oli aivan liian lerpsua pitääkseen napakan pantamaisen muodon. Lisäksi halusin varjella silkkistä nauhaa hieltä ynnä muulta.

Ja olipa muuten silkkisen lautanauhan tekeminen muuten opettavaista puuhaa aloittelevalle lautanauhailijalle! Materiaalina niin ylellinen ja syvän värinen silkkilanka oli villaan verrattuna erittäin huomattavasti hankalampi työstettävä. Lautanauha siitä kuitenkin tuli, vaikka välillä meinasi usko loppua. Koristelut peittävät kivasti kudonnan kyhmyrät!

Otsapanta on monikäyttöinen asuste – sitä voi pitää monella tavalla. Alla esittelen kolme tapaa käyttää sitä ja yhden tavan jonka voi jättää väliin! Jokainen tyyli on nimetty keskiaikaisen esikuvan mukaan. Valitse suosikkisi Mariesta, Agnesista ja Beatrijsista!

*****

You are reading the 3rd best Finnish history blog! Neulakko earned a bronze medal in the Finnish national broadcasting company’s vote!

A silk circlet decorated with pearls, amber and metal bezants is the latest addition to my hair kit. Circlets are a fairly typical medieval accessory (or jewellery). Circlets have been known to be made of both textiles and metal. There is the pretty metal circlet from Badeboda in Sweden for one, as well as of course the tabletwoven circlet with the false braids form London (which I have made a version of with wool and flax).

This circlet is based on the one from London. The weaving pattern and the the material (silk) are the same. I left out the false braids, since I now have hair and hairpins of my own.

The London circlet had traces of sewn on octofoil shaped metal decorations that had been removed before the piece was discarded. In general, most circlets appear to have some kind of embellishments on them – and a very (perhaps even most) common form of decoration is some sort of flower. I haven’t found a nice flower yet,so I had to improvise with pearls, amber and a pewter bezant that I cut down a bit. I’m not super happy with the decoration, but it will do for now. Until I find a suitable sew-on flower. ( <- free business idea for someone!) Edit: I may have found suitable flowers!

I also reinforced the silk band with a strip made of vegetable tanned leather. The silk itself was a bit too floppy to have that sharp circlet-like look and I also wanted to protect the silk from sweat or anything else it might suck in from my brow.

And tablet weaving in silk! Sort of a challenge for a beginner in tablet weaving! The material is luxurious, the color deep – but oh boy is it different than wool to work with. The end result was a tablet woven band after all, although I must say that when I was working on it I was not so sure that would be what would come out of it. One thing with the decoration is that it covers up all the slubs and knots! Hah!

Below I have illustrated 3 of the many ways in which a circlet can be worn – all inspired by medieval ladies. So you can choose the Marie, Agnes or Beatrijs – but do skip the Pocahontas!

 

 

Marie de France

20140109-181212.jpg

Otsapantaa voi yksinkertaisimmillaan käyttää sellaisenaan, etenkin jos sattuu olemaan nuori ja trendikäs. Tämä tyyli on nimetty Marie de France:n mukaan, sillä vaikka hänen hautapatsaallaan oli alunperin kruunu päässä, halusin nimetä tämän hänen mukaansa ihan vain päästäkseni linkkaamaan tuon uskomattoman kauniin Jean de Liegen veistoksen!

****

The most simple way to wear a cirlcet it is of course all by itself. Which is a nice way, especially if you happen to be – say – young and trendy. I’ve named it after Marie de France, who did wear a coronet with it on her effigy but I just wanted to call it that to show that lovely sculpture by Jean de Liege.

Beatrijs de Tollenaere

20140109-181226.jpg

Otsapanta yhdistettynä röyhelöhuntuun on nimetty Medieval Silkworkin Isiksen tutkimuksessa esiintyvän Beatrijsin mukaan, koska sehän oli oikeastaan se syy miksi halusin koko otsapannan alunperinkin: halusin kokeilla uutta tapaa käyttää röyhelöhuntua. Yhdistettynä korkeaan röyhelöön otsapanta tuo mukavan lisäyksen väriä ja luo illuusion superkorkeasta goottilaisesta otsasta. Eipä tarvi ryhtyä nyppimään otsatukkaa!

***

Combining a circlet to a frilled veil is named after Beatrijs who was pictured in Medieval Silkworkin Isis’s Masters, because that inspired the entire circlet project to begin with: to try out another style to wear a frill with. And it is pretty! The circlet gives a nice dash of colour and creates, together with the high frill, an illusion of a super high gothic forehead. No need to start plucking the fringe then!

 

Agnes Sutton

20140109-181258.jpg

Agnes Sutton oli Sir Geoffrey Luttrellin vaimo, joka on tuttu tästä Luttrell Psalterin kuuluisammasta kuvasta. Muillakin Luttrell Psalterin naisilla näkyy sama tyyli, jossa sivulettien ja otsapannan kanssa käytetään ohutta, takaraivolle laskeutuvaa huntua. Se pysyy hyvin paikoillaan, kun kiinnittää sen parilla neulalla pantaan.

***

Agnes Sutton, the wife of Sir Geoffrey Luttrell, is shown in this iconic picture from the Luttrell Psalter. She wears her circlet in a style seen also on other ladies in the psalter: with a thin flowing veil attached to the circlet that covers the back of her head. It stays put very well, when you attach it wiht a few pins to the circlet.

Pocahontas

20140109-181319.jpg

Lopuksi – miten otsapantaa ei kenties kannata käyttää, ellei sitten halua näyttää Pocahontasilta (Lady Malinan blogista kannattaa kurkata myös spanieli, ei kannata olla spanielikaan.). Eräänä päivänä kokeillessani työn alla olevaa pantaa, ovikelloa soitti suuresti arvostamani ystävä ja naapuri , joka tervehti minua sanomalla “Hei Pocahontas!” ja naureskellen. Peilistä näin, että näytin tosiaan natiiviamerikkalaiselta spaghettiwesternissä.

Siksi tein yllä olevan high-tech-infografiikan jonka avulla voi välttää tämän tyylierheen. Jos käytät otsapantaa vihreän viivan kohdalla tai alla = Pocahontas. Nosta panta juuri hiusrajan peitoksi = keskiaikaista huipputyyliä!

****

Last – how perhaps NOT to wear your circlet – unless you want to look like Pocahontas that is (also, look here at Lady Malina’s blog and see the spaniel – you also don’t want to be the spaniel.). I was trying out my circlet project one day when my esteemed friend and neighbor popped by for a visit and she cheerfully greeted me at the door saying:”Oh hai, Pocahontas!” and chuckling. And I did realise I looked like a native american in a poor western.

So for you to avoid that pitfall, I have created this high-tech infographic above. If you wear your circlet where the green line is, or lower = Pocahontas. Wear just over your hairline = medieval awesomeness!

 

Kampausrasia / Hair kit

20140107-102031.jpg

Neulakon 2014 alkaa kolmiosaisella sarjalla kirjoituksia kampauksista. Ensimmäisessä osassa esittelen kampausrasiani sisällön, toisessa osassa uuden otsapantani (ja pari eri tapaa käyttää sitä) ja kolmannessa tulee uusi ohje – tällä kertaa ohimolettien laittamisesta.

Ajatus kampausrasian kokoamisesta lähti törmättyäni yhtenä iltana viime keväänä Gothic Ivories – sivustolla norsunluiseen kampaustikkuun. Kiehtova esine! Tällä tikulla tehtiin jakaus, samalla tavalla kuin piikkikamman varrella. Tikusta asiaan -hengessä päätin ryhtyä kokoamaan omista ja uusista tavaroista keskiaikaista kampausrasiaa. Samalla on tullut luettua yhtä sun toista keskiaikaisista kampauksista.

Kun saa kiinni ajatuksesta, että voisi keskiaikaistaa koko nesessäärinsä, riittää kiehtovaa tutkittavaa vaikka miten pitkäksi aikaa – ks. vaikka tämä I’m living history – blogin kirjoitus samasta aiheesta.

Tässä rasiani sisältö tällä hetkellä – kyseessä on ns. loppumaton projekti, jota voi täydentää jatkuvasti. Keskiajan hygienia on kiinnostava ja tavallaan poleeminen kiinnostuksen kohde. Aikakauden mainehan on populaarikulttuurissa varsin nuhjuinen ja suorastaan siivoton.

***

2014 at Neulakko kicks off with a three-part series on medieval hairdressing. First off, I’ll introduce you to my medieval hair kit, then I’ll show you my new headband that I just finished (and a couple of ways to wear it) and in part three there will be a new tutorial on how to make templar braids.

One evening last spring I stumbled upon a ivory gravoir on Gothic ivories.   What a fascinating object! A gravoir is a stick used to part hair, much like the ‘tail’ in rat tail combs we use today. This little stick inspired me to start thinking about medieval hairdressing items and assembling a proper kit for myself. As an added bonus, I’ve read a lot about medieval hair stuff.

Once you get the bug, you realise you could medievalise ALL of your toiletries and will NEVER run out of things to research for the rest of your days! So look at this inspiring piece on I’m living history!

So here is what I have in my hair kit as of now. This is one of those never ending projects that I will keep adding to. Medieval hygiene items are an intriguing and a sort of polemic thing to look into – since the middle ages has a bad rep as a very filthy era in history.

20140107-102054.jpg

  1. Kiillotetusta messingistä valmistettu peili tekonorsunluukehyksessä. Kehyksessä ritarit hyökkäävät rakkauden linnaan! Peili on kopio tästä, ilman kulmakoristeita.  Tämä on ehkä blingein ikinä omistamani keskiaikaesine. Rakastan näitä peilikehyksiä, joissa on erilaisia allegorisia kuvia ritariromantiikasta (ja hyviä detaljeja kauniisti laskeutuvista vaatteista). Minulla on niistä kuvia museokuvakansioissani melkein yhtä paljon kuin kuvia värttinäkehristä ja käsityövälineistä.
    A polished brass mirror in a faux-ivory frame. The fame depicts knights attacking the castle of love! The mirror is a copy of this one,without the decorative corners – and possibly the blingiest medieval item in my possession. I love these sorts of mirror cases, depicting chivalric scenes (and detailed folds on clothing). In my museum pictures, there is almost as many pictures of these as there are of spindle whorls and sewing items.
  2. Kaksipuolinen kampa. Keskiajan kammoille oli tyypillistä kaksipuolisuus, jossa toisella puolen kampaa oli harvemmat ja toisella tiheämmät piikit. Rakenne vaihteli – hulppeimmat olivat luuta ja ne saattoivat olla monesta osasta kerroksittain koottu. Esimerkiksi Virosta on löydetty paljon luukampoja. Tämä on vaatimattomampi ja puinen, mutta oikein hyvä kampa.
    A double edged comb. This is a really typical style for medieval combs – two edges with one with a dense combe and the other with a less dense comb. The fancy ones were carved in ivory and also in bone – and could be carved either in one piece or in several layers with a more complicated construction. There is a lot of bone combs excavated from Estonia and I have this cool book on them. This one, however, is made of wood in a single piece. Not fancy, but a good comb nevertheless.
  3. Tekoletti pellavakuidusta. Tekotukkaa tehtiin niin oikeasta tukasta, villasta kuin pellavakuidustakin. Sen käyttö oli paheksuttua mutta pieni lisätukka on eri tarpeellista aikakauden runsaiden lettikampausten saavuttamiseksi. Ja ainakin edes jotenkin modernia tukkaa pitävälle elävöittäjälle lisätukka on välistä aivan välttämätöntä. Tällä letillä saa esimerkiksi Birgittamyssyyn sitä oikeaa pulleutta, vaikka päässä olisi pelkkä polkkatukka.
    Fake flax braid. Extra hair was obtained in several ways – wool and flax ans well as real hair. Slightly sinful, this church-condemned little extra boost is very useful in creating period hairstyles with lots of braids. And especially for the modern person with modern hair, it is more than necessary. With this braid it is easy to acheive the proper fullness in a Birgitta cap even if your real hair was just a short bob.
  4. Kampaustikku. Koko projektin alkusysäys – luinen tikku jolla voi tehdä jakauksen!
    Gravoir aka hair parting stick. The stick that started all of this – a bone stick that I use for making parts in my hair!
  5. Tekoletit lautanauhassa. Niistä voi lukea lisää täältä.
    Fake braids on a tablet woven band. You can read more about the piece here.
  6. Hiusten väristä villalankaa lettien sitomiseen/ompeluun. Lettien sitominen on yksi vaikeimmista – villalangalla voi paitsi sitoa, myös ommella lettejä paikoilleen. Rasiassani kulkee myös yksi neulakinnasneula tähän tarkoitukseen. Olen sitonut lettejä myös nahkanauhalla, joka sopii liukkaammalle hiuslaadulle – en ole vielä löytänyt ihan parasta tapaa, joka pysyisi yhtä hyvin paikoillaan kuin hiuslenkki.
    Wool yarn in a color close to my hair fo tying/sewing hair. Tying braids is is one of the most difficult things to do in a medieval manner. I haven’t found the perfect solution yet, but I keep wool thread handy, since it also goes well for sewing hair in place. Leather thong is also a good alternative for those with the slippery sort of hair.
  7. Lisähiuksia (oikeasta hiuksesta). Ei varsinaista tekotukkaa, vaan hiuslisäke oikeista hiuksista. Sekä keskiajalla että nykyään luonnollisin lopputulos ja samalla arvokkain vaihtoehto.
    Hair (real hair). No fake hair exactly, but a hairpiece of real hair. The most natural looking result and the steepest price both medievally and now.
  8. Pikkupeili. Tämän esikuvalla on oikeastaan alunperin uskonnollinen käyttötarkoitus, mutta pieni peili on kampauslaatikossa kätevä hiuksia laittaessa ja kampausta tarkistellessa.
    Small mirror. The original for this one actually had a religious use, but a small mirror comes in handy in hairdressing as well.
  9. Hiusneuloja. Lontoon mallin mukaan, mahtavat ohimolettien kanssa. Niiden tekemisestä voit lukea täältä.
    Hair pins. London style, awesome for templar braids. You can read more about making them here.
  10. Neuloja. Mihinpä ei keskiajan nainen tarvitsisi neuloja? Niistä on hyötyä niin hiusten asettelussa kuin huntujen laitossakin.
    Pins. What would a medieval woman do without pins?  They come in handy in setting hair and the veils that go on top!

Mitä p. Birgitta tekisi? / What would St Birgitta do?

20131221-144950.jpg

Jokainen käsityöläinen tietää, ettei aina tosiaan mene niinkuin Strömsössä. Joskus hommat menevät pieleen ja pahimmillaan jäävät kesken. Kaappiin jää kummittelemaan UFOja (unfinished objects eli keskeneräisiä juttuja). Ne painavat mieltä, mutta on helpottavaa tietää niin käyvän joskus kaikille.

Pari vuotta sitten ostin kivaa tummanpunaista villaa tehdäkseni napakasti istuvan 1300-luvun lopun päällysmekon, vähän samanlaisen kuin tämä vihreä. Selkäsauman istutuksessa kävi kuitenkin virhe, joka lähti kertautumaan niin, että mekko oli parantumattomasti vinksallaan vähän joka kulmasta (Kuva 1.). Olin ehtinyt ommella mekon yläosan vuorauksineen kokonaan ennenkuin tajusin etten olisi ikinä tyytyväinen mekossa. Mekontekele on pyörinyt siitä asti kaapissa.

Minulla oli nyt tarve saada jouluksi joku käsityö ja imettämiseen soveltuva päällysmekko. Kun sopivaa kangasta ei löytynyt, tuli mieleen kaapin pohjalla pyörinyt UFO. Jospa siitä saisikin jotain?

Tässä kohdin päästään luontevasti pyhään Birgittaan, Euroopan ja Ruotsin suojeluspyhimykseen. Birgittaan yhdistetään monia kiinnostavia reliikkejä, joista kiinnostavimpia ovat pellavamyssy ja viitta.

Brigitan viitasta on aika vähän tietoa verkossa, mutta siitä on hyvä artikkeli 1970-luvulla ilmestyneessä Birgittareliker-kirjasessa. Viittaa tutkittaessa paljastui, että se on alunperin ollut päällysmekko (taskuaukoista päätellen) joka oli muutettu viitaksi leikkamalla joko liian kulunut tai tiukaksi käynyt yläosa irti. Emme tietysti voi olla aivan varmoja siitä, tehtiinkö muokkaukset Birgitan aikana vai vasta myöhemmin. Kuitenkin keskiajalla yleisesti muokattiin käytettyjä vaatteita uusiksi ja Birgitan legendassakin mainitaan vaatteiden parsiminen ja korjaaminen!

Koska mekontekele oli hieman ylipitkä, Birgitan viitan logiikka kävi siihen mainiosti. Leikkaamalla ongelmallisen yläosan irti saan mekon helmaosasta vielä iloa. Työn edetessä oli kokeiltava mekkoa viittana (Kuva 2.) – istui muuten hartioilla yllättävän hyvin ja mukavammin kuin yksikään puoliympyräviitta! Viittajuttua on ehkä pakko kokeilla kun jostain sopivasta mekosta aika jättää.

Saksin yläosan irti, poistin vuorauksen, laitoin hartiat uudestaan, suoristin etusauman ja avasin kylkiin hiha-aukot (Kuva 3). Kuvasta jo näkeekin millainen mekko on tulossa.

Leikkelin helmaan lisäkiiloja ja käytin hihoihin varatun kankaan leikkaamalla pienen hupun. Pääsen testaamaan pähkäilemääni uudenlaista hupun kaavaa nyt tässä samalla.  Kankaasta jäi jäljelle A4:sen kokoinen pala ja kourallinen suiruja.

20131221-161931.jpg

Kangas tuli aika tehokkaasti käytettyä. / The fabric tetris worked out well.

20131221-145040.jpg

Kankaan leikkaamiseen saa aina kissa-apua / Cat help cutting the fabric.

*****

Every craftsperson knows that things don’t always work out as intended. Projects mess up and in some cases you give up on them and they end up as UFOs or unfinished objects fairly permanently. That sucks, but it helps knowing that it happens to us all.

Two years ago I purchased lovely red wool to make a tight fitting late 14th century surcoat, kind of like my green one. Something happened during the fitting and the mishap sort of exploded all over the dress, making it fit in an unsatisfactory way overall (picture 1). I’d sewn up most of the bodice and a lining when I realised I would never be happy in it.

Fast forward to now. I needed two things: A project for the holidays and a surcoat I can breast feed in. I had had trouble finding a  suitable fabric. Then I remembered my UFO dress. Perhaps it could turn into something useful after all?

This is where we get to St Birgitta of Vadstena, Sweden – the patron saint of Sweden and Europe. Birgitta has quite some interesting relics attributed to her. My favourites are her famous cap and her cloak.

There is not a lot of information on the cloak that is available online, but there is a thorough article on it in a book from the 1970′s called Birgittareliker. When the cloak was examined, it was discovered that it had originally been a surcoat (because it had pocket slits) and it had been converted into a cloak by cutting off the tight fitting bodice part, probably because it had either become too tight or too worn. There is no way to tell whether this had been done during Birgitta’s time or later, but it is a contemporary practice to recycle old clothes by modifying them AND Birgittas legend does mention her affection for mending garments.

Because my dress was a little on the long side, applying the Birgitta-method to it worked splendidly. Cutting off the problematic top part meant I could still use the hem! As I was working on it, I had to try out how it worked as a cloak (picture 2) and somewhat to my suprise, it was really nice. It fit much better than any of my half circle cloaks. When a dress wears out, I think I will have to try making it into a cloak.

What I have done this far is: remove the lining, cut off a bit of the bodice, cut armscyes into the sides of the dress, repin the shoulders and straighten out the fron seam. In the picture (3.) you can already see the kind of dress it is shaping up to be. I had some fabric I had reserved for sleeves, but since this will be a sleeveless surcoat, I could use it to make some gores for the hem and there was even enough for a little hood. (I have made a new pattern I am eager to try out.) It was fabric tetris at it’s finest, but I even had an about A4 size piece of excess fabric when I finished.

Ei mitään vanhaa päällepantavaa! / I’ve nothing old to wear!

20130505-195131.jpg

Keskiajan kenkiä harrastava kamuni tutkailee mielellään sitä, miten kanssaelävöittäjien kääntökengät ovat käytössä kuluneet ja vertaa kulumia aitojen keskiaikaisten kenkien kulumiin.

Myös kangas kantaa käytön jäljet ja kertoo vaatteen tarinaa. Joskus kuluminen tai varsinkin sen puute voi paljastaa yllätyksiä, kuten sen, ettei vaate ollut ihmisen käytössä vaan patsaan päällä, kuten kävi Turun tuomiokirkon mekon miehustan kanssa.

Mekkoa korjaillessa olen hauskasti huomannut kulutuksen merkit juuri aidoissa paikoissa. Hyvä! Kenkiä tutkineella kaverillani oli nimittäin teoria, että ennallistus on onnistunut, kun kulutus näkyy samalla tapaa kuin keskiaikaisissa vastineissa.

Mekko on kulunut kainaloiden ja maata viistävän helman lisäksi mm. kiillojen kärjistä (niinkuin siitä kohtaa paikattu Moyn mekko) ja vyötäröltä, jossa vyön käyttö mekon päällä on jättänyt selvän jäljen (kuten Bockstenin tunikassa). Kiinnityksissä on kulumaa nyöritysreikien kohdalla siinä, missä nyöri kulkee ja nappien kannoissa on löystymää (vrt Lontoon nappi- ja nyörinreikäkappaleet).

Korjaillessani olen miettinyt kulutusta ja vaatteiden käyttöä. Tämä mekko on vaatteistani varmaankin käytetyin ja kulunein. Se oli kuitenkin intensiivisessä tapahtumakäytössä vain noin kaksi vuotta, mistä tulee arviolta parhaimmillaankin 60 päivää käyttöä.

Keskiajan arjen mittapuulla vaate on siis edelleen uusi.

Se pistää miettimään.

Harrastamiseni ytimessä on jatkuva kilvoittelu itseni kanssa: tavoitteenani on antaa olemuksellani mahdollisimman aikakautinen kuva siitä, miltä keskiajan asukokonaisuus olisi näyttänyt. Eikä keskiajalla jatkuvasti kuljettu uusissa vaatteissa.

Suurella osalla ihmisistä ei ollut edes yhtä suurta vaatevarastoa kuin monella elävöittäjällä nykyään on. Vaatteet käytettiin loppuun huolella: niitä parsittiin, muodistettiin, annettiin palvelijoille, myytiin käytettyinä ja jätettiin perinnöksi.

Oikeasti yksi siisteimmistä vaatejutuista vähään aikaan oli Albrechtsin yhden miesväen edustajan (en muista kenen) parsitun mekon tarina: taisteluhaverissa vaatteelle oli roiskunut verta, joka oli kuivunut sijoilleen, kunnes yön aikana avulias jyrsijä oli käynyt nakertamassa vaatteesta vain ja ainoastaan veriset kohdat pois. Nykyisellään vaate on taidokkaasti parsittu jyrsittyjen kohtien kohdalla.

Vaatteita pitäisi siis ilolla käyttää pitkään ja hartaasti (vaikka niille tapahtuisikin jotain ällöä), siis mikäli haluaa näyttää oikealta keskiajan ihmiseltä eikä hyvin puetulta nukelta museossa.

Miksi se sitten on niin vaikeaa?

1) Vaatteiden tekeminen on lystiä! Ja on hulppeaa tallustella uusi mekko päällä pitosaliin, myönnetään. Ja uudet vaatteet ovat edellisiä paremmin tehtyjä. Ainakin minulla kesti pitkään ennenkuin sain aikaan mekon, johon olin niin tyytyväinen, että ilomielin kulutin sitä vuositolkulla.

2) On olemassa kummallista painetta käyttää upouusia vaatteita. En tarkoita, että kulkisin vastedes likaisissa ja rikkinäisissä ryysyissä kuten huonon historiallisen elokuvan ekstra – olihan keskiajalla kunnia-asia että vaatteet olivat siistit (eli siis parsitut, suhteellisen puhtaat ja säädylliset vaikkakin vanhat). Mutta semmoinen, että esimerkiksi kerran kilpailussa vaatteeni sai miinuspisteitä siitä että sitä oli käytetty, on kyllä aivan hassua. Kyse on, tavallaan, keskiaikaisen ja modernin estetiikan yhteentörmäyksestä. Vain uusi on nykyään kaunista.

3) Elämme historiallisesti kummallista kertakäyttömuodin aikaa ja olemme tottuneet siihen, että aina pitäisi olla jotain uutta päällepantavaa. Varsinkin kun tapahtuu jotain kivaa tai tärkeää. Oikeasti, historianelävöittäjät usein ennen tapahtumia stressaavat siitä, ettei ole mitään uutta päällepantavaa! Vaikka sen pitäisi melkein olla päinvastoin!

Sehän olisi…aika vapauttavaa, eikö?

****
A friend who is into medieval footwear likes to observe how our reproduction shoes wear and tear with use, comparing that to the wear patterns on extant medieval shoes.

Wear patterns are also visible on clothing. They tell us the story of how the item was or wasn’t worn. Sometimes the lack of wear can be a most telling thing – like in the case of the dress piece from Turku cathedral which turned out to have been worn by a statue instead of a person.

Repairing and readjusting my old dress has led to delightful observations of wear in just the the proper places. Great! My friend with the inclination towards shoes had this theory, that a good reproduction wears in the same places as the extant originals.

Besides the obvious hem and armpits, the dress is worn at the tips of the gores (think where the Moy bog gown was patched) and at the waist, where I have worn a belt and it shows (just like, say, on the Bocksten tunic). Also the closures, button stalks and innner edge of lacing holes (think London finds) show wear.

I’ve been thinking a lot about wear and the use of clothing, kind of carrying on from my previous post. The red dress is probably my most used and worn dress. However, it had only a maximum of two years of heavy event use, which adds up to only about 60 days of active wear.

So on the terms of medieval everyday life and consumption, the dress is still brand new.

That really makes me think. (<- insert minicrisis here)

The hard core of my hobby is a personal quest to strive towards giving a portrayal that would be as authentic as possible. And medieval people did NOT constantly parade around in brand new clothing!

Facing the facts: most medieval people didn’t have such an extensive wardrobe as many living history folks these days do. Clothing was well worn and worn out, changed, recycled, mended, sold, given to servants and bequeathed as we well know.

Actually one of the coolest clothing – related stories in a while was the story of how one of the men (can’t remember who) from Albrechts bössör had bled on his tunic and during the night a helpful rodent found his clothes and neatly chewed off the bloody spots. Now the tunic has these holes neatly mended.

And the moral of the story is that you should mend and wear your clothes with pride and joy (regardless of icky stuff happening) – that is if you want to look like a real medieval person instead of a well dressed exhibition dummy in a museum.

Then why is it so hard?

1) Making clothes is fun! And the feeling of showing off something new is great. Also, clothes tend to improve as you make more of them. For me at least it took several years tolearn how to make a dress that I was happy enough with to let it age with wear.

2 ) There is this odd pressure to keep making new things even if you don’t really need them. Now I’m not proclaiming that from now on I will lurk about on dirty broken old clothing like an extra from a bad historical movie, since the medieval sensibility also dictates that to be proper you should still keep tidy and your clothes mended, even if they were old. But just sayin’ that things like having points deduced in a competition just because the dress you entered had been worn is downright silly if you think about what went on historically. But it is all a matter of medieval and modern sensibilities and aesthetics clashing I think. Nowadays we are inclined to think that only new stuff is pretty.

3) We live in historically unusual times of abundant consumption, cheap stuff and throwaway fashion. We are used to have something new to wear, especially when something fun or important happens. Really, living history folks do worry about having nothing new to wear, when the problem should actually be the opposite!

And that thought is sort of… liberating, isn’t it?

Punnitus / Weighing

20130421-175010.jpg

Viime kirjoituksessa pohdin, paljonko keskiaikainen asukokonaisuus (kuvassa yllä) sitten painaisi.

Tänään ryhdyin tuumasta toimeen. Punnituskohteena oli ihan tavallinen asukokonaisuus, joka on päällä tässä paljekuvassa.

bellows

  • aluspaitamekko
  • Moyn mekko
  • Vihreä päällysmekko
  • villaiset sukat
  • silkkiset sukkanauhat metallisoljilla
  • pieni huppu metallinapeilla
  • huntu, leukaliina ja muutama neula
  • nahkaiset kääntökengät
  • irtoletit ja myssy
  • metallikoristeltu vyö
  • pussukka keskiaikaisine tarve-esineineen (mm. rukousnauha, vahataulu)
  • pari solkea

Painoi yhteensä neljä kiloa. Onhan se aika paljon! Mutta ehkä vähän vähemmän kuin odotin.

20130421-175045.jpg

Kaikesta paino- ja pellavavuorin ärsyttävyyspohdinnasta inspiroituneena (ihan mahtavia kommentteja viime kirjoituksessa, kannattaa käydä lukemassa!) päätin napsaista pellavavuorauksen irti vanhasta mekostani. Naps naps, ja mekko on noin puoli kiloa kevyempi! Asukokonaisuuden neljässä kilossa se tuntuu jo!

Samalla mekko saa perusteellisen huollon: vahvistan päältä ompelemalla sen kuluneimpia saumoja, korjailen alkavia reikiä ja tehtyjä virheitä. Mekko-arkeologia on tavallaan todella kiinnostavaa. On hauska muistaa millaisia ratkaisuja aikoinaan teki, joko ihastella tai taivastella niitä. Lukijat voivat palata mekon valmistumisaikaan täällä. (tai tekemällä haun tägillä ‘uusi punainen’)

Kaikesta uudelleenompelusta tulee mieleen se, kun olin tosi köyhä opiskelija eikä kankaaseen ollut lainkaan varaa. Silloin huvikseni purkasin mekkoja ja ompelin niitä uudestaan – seuraava lopputulos oli aina parempi kuin edellinen.

Lisäksi tämä mekkojen korjailu ja muodistaminen on tavattoman ajanmukaista. Monissa säilyneissä mekoissa on näkyvissä korjailun tai muodistamisen jälkiä. Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon taas: vähän kulunut ja korjailtu mekko tuntuu aina ihan upouutta keskiaikaisemmalta.

****

So in the previous post I wondered how much a medieval outfit weighs. Today I got around to weighing one of my favourite outfits, which you can see above laid out and worn whilst operating bellows.

  • a linen underdress
  • the moy bog gown
  • green overdress with fur lined tippets
  • a small green hood with metal buttons
  • wool knee-length hose
  • silk garters with metal buckles
  • linen wimple and veils
  • linen cap and false braids and some metal pins
  • a few brooches
  • a metal-studded belt and purse with essential stuff like a wax tablet and a rosary
  • leather turnshoes.

Weigh 4 kilos all together. It is quite a lot! But perhaps a little less than I expected.

As you can also see above, encouraged by your commentary (some great discussion btw in the comments of the previous post, I recommend it) I decided to take the plunge and cut off the impractical and heavy linen lining. Snip snip, said the fabric scissors and the dress just lost 0,5 kilos! In a total of 4 kilos you can really feel that.

Once I’m at it, I’ll give the dress a good overall maintenance – reinforcing some of the most worn seams by top-stitching and overstitching, mending holes (gasp!) and redoing some things I now know how to do better. Working on an old dress is great – it’s fun to discover what I did back when I made it and trying to remember why. It also helps I posted a lot about making that dress back in 2008, I wrote only in Finnish back then, but you can see lots of pictures here  or by following the tag ‘uusi punainen’.

Redoing seams also reminds me of what I did as a super poor student when I didn’t have any money for fabric: I took my dresses a part and sewed them to have something to sew on. Redoing them always helped: the end result did improve all the time. I think I learned a lot doing it.

And last but not least – all this mending and redoing is terribly medieval. So many extant dresses have been mended or refit, which is just right not to waste precious fabric. I’ve said it before but I will say it again: a slightly worn and preferably mended outfit always feels more authentic somehow than a brand new one.

Painavaa asiaa / Weight matters

20130414-113523.jpg

Tänään asiaa painosta -  ei ihmisten vaan mekkojen!

Useimmiten kesän markkinoilla kävijät sortseissaan kyselevät ymmärrettävästi siitä, miten kuumia keskiaikamekot ovat. Kerta toisensa jälkeen olen vakuuttanut, ettei villamekko ole niin kuuma kuin ensi silmältä luulisi. On ohutta villaa, on hengittävää sataprosenttista villaa ja niin edelleen.

Sen sijaan käyttäjäkokemuksen kannalta keskiaika- ja nykyaikavaatteiden painossa on huomattava ero. Keskiaikaisessa asukokonaisuudessa  – kun lasketaan yhteen  alusmekko = n. 2,5 m (150cm leveää) pellavaa + mekko=n. 3m villaa + päällysmekko=n. 3m villaa + päähine n. 1,5m pellavaa + vyöt ym. , tulee pelkästään näistä – ilman mahdollisen vuorauksen laskemista mukaan – yhteensä noin 10m kangasta. Ja se on aika paljon. Pitäisi joskus punnita paljonko se kaikki painaa.

Painoasia tuli mieleen liittyen harkinnan alla olevaan projektiin. Yllä olevassa kuvassa on vasemmalla vuonna 2008 valmistunut Herjolfsnesin kaavaa mukaillen tehty punainen mekko ja oikealla Moy Bog- mekko vm. 2010. Ensi silmäyksellä niissä ei näytä olevan juuri eroa. Mutta: mekko vasemmalla painaa 1,6 kg kun uudempi kollegansa oikealla painaa vain 700g. Se on siis alle puolet toisen painosta!

Molemmat mekot on tehty suhteellisen samanapaksuisesta villasta. Herjolfsnes- mekossa on enemmän helmaa ja kiiloja, mutta huiman painoeron suurin selittävä tekijä on pellavavuoraus. Painavampi mekko on vuorattu kokonaan ihanan tukevalla (= paksulla) luonnonvärisellä pellavakankaalla, kun Moyn mekkoa ei ole vuorattu ollenkaan, vaan siinä on vain kapeat pellavasuirut nyörityksen ja napituksen vahvikkeina.

Oikeastaan minusta vanhempi punainen mekko on tosi ihana. Mutta olen silti käyttänyt sitä hävettävän vähän. Painon lisäksi alkujaan täsmälleen sopiva pellavavuori on (kuten pellavalla on tapana, toisin kuin villalla) venynyt käytössä. Olen sitä kertaalleen jo lyhentänyt, mutta  nyt se taas pilkistää villahelman alta (näkyy muuten yllä kuvassakin). Se imee maasta kosteutta, joka nousee helmassa ylöspäin. Ja se kosteus viipyy pitkään. Yllä on siis mekko, jossa villa on kuivaa mutta pellavavuori on tuntitolkulla polviin asti nihkeä. Yh.

Olen siis ajatellut huoltaa vanhaa kunnon mekkoa, että saisin sen uudelleen tehokäyttöön. Olen ajatellut karusti napsaista pellavavuoren lyhyemmäksi niin, että se vuoraisi vain mekon yläosan, kuten Margareeta I:n kuuluisassa kultaisessa mekossa. Tavallaan omat kokemukset ovat auttaneet näkemään hienouden siinä ratkaisussa. Vuoraus tuo tukea sinne missä sitä eniten tarvitaan, muttä se on jätetty pois sieltä, missä se ei ole välttämätön.

Millaisia kokemuksia teillä on vaatteiden vuoraamisesta? Oletteko muuten ikinä punninneet keskiaikavaatteitanne?

***

Weight issues! Not with me, but the dresses!

When out and about in medieval clothing, people often ask whether it is super warm. I tell them that wool can be quite comfy and not so warm. But you know, I think the biggest difference in what medieval clothing feels like vs. modern clothes it the weight.

Counting linen underdress + dress + overdress + headdress easily adds up to 10 meters of fabric to ba carried around and that’s quite a lot. I should sometimes weigh how much an entire outfit adds up to.

I started thinking about dresses and weight regarding a project I am considering. In the picture above, you can see two red dresses that look quite much alike. The red dress on the left was made in 2008 and is based on the Herjolfsnes dresses, with some modifications (i.e. lacing and other details).  On the left, there is the Moy Bog gown from 2010. At first, there seems to be very little difference in the two dresses. But the older one weighs 1,6 kilos while the other weighs only 700 grams! The other one is more than double the weight of the Moy bog dress!!

The Herjolfsnes one has more gores and more hem, but the biggest difference to explain the weight is that it is fully lined in fine, sturdy natural colored linen. The Moy Bog one has only thin strips to support the lining and the button holes.

I’ve used the heavier dress fairly little since the newer one was finished. It’s a shame really, since I think it is actually quite lovely. Besides the weight, the linen lining has another unpleasant quality. Due to it’s linen character, it stretches (I’ve adjusted it once already) with use and starts peeking out from under the hem (look closely at the picture and you’ll see it peeking out). The linen also powersucks moisture from the ground, the capillary phenomenon raises it up the fabric and being linen, the moisture stays put. So even once the grass has dried, the dress is still damp up to around my knee on the inside. Yurgh.

I’ve decided to give my faithful old dress a maintenance round so that I woul use it more. I’m thinking about cutting the linen lining off up to approximately around my hips, in the style of the linen lining in queen Margareta’s golden gown. My experience has led me to really appreciate that solution: the lining gives support and sturdiness where it is needed but it’s not hanging around being a bother in areas where it wouldn’t be so necessary.

What do you think? What are your experiences in lining clothes? Have you ever weighed your dresses?

 

Kuin silkkiä vaan / Nothing is like silk

20130203-181152.jpg

Kirjotuttaa! Ehkä se on lähestyvä kevät. Jotenkin laskettu työ aina liittyy valoisiin vuodenaikoihin, koska silloin sitä näkee parhaiten tehdä. Tämä pikkuinen kukkaro on muhinut kehyksissä jo muutaman kuukauden, olen tehnyt sitä aina silloin tällöin. Minulla pitää aina olla kirjontakehyksessä jotain, jonka voi kirjotuskohtauksen iskiessä napata esiin ja kirjoa vaikka vain vähän kerrallaan. Lisäksi kehys on helppo napata mukaan viihteeksi matkoille.

Saatuani edellisen kukkaron valmiiksi uhosin että seuraava kirjotaan silkillä, kuten alkuperäiset. Ja tässä sitä silkkiä nyt on. Ja siinä on oma ihanuutensa. Auringovalo kimaltaa ihanasti sen kuiduissa ja se tuntuu sormiin ylellisen pehmeältä.

Olin ehkä jännittänyt liikaa silkillä kirjomista, vaikka toisaalta oli viisasata harjoitella tekniikka ensin anteeksiantavammalla materiaalilla eli villalla. Silkissä on omat haasteensa: se menee helpommin solmuun ja on epäkiitollisempi purettava. Koska kyseessä on filamenttisilkki (eli se toukan tekemä lanka) on manikyyrin hyvä olla virheetön, koska langan säikeet tarttuvat herkästi karheisiin sormenpäihin tai kynsinauhoihin. Lisäksi suositan lämpimästi sen kiertämistä vyyhdiltä lankarullalle, koska sillä on suuri taito sotkeentua itseensä.

Tämä filamenttisilkki tilattiin Saksasta ja värjäämisestä kaikkine opittuine asioineen voi lukea enemmän täältä Pyhän Lyytin blogista. Vaalea punainen on värjätty punapuulla, mutta vihreän sävyn alkuperää en juuri nyt muista.

Kunhan kukkaro valmistuu, sen viimeistelee tinainen kukkarokehys Billy and Charlien valikoimista – kehyksen mukana tulee kukkaron kaava. Kokonaisuus on varsin pikkinen – paljon pienempi kuin mitä kuvassa näyttää, näette sitten kun se joskus on valmis!

****

I felt like embroidering again. It may be the approaching springtime. I somehow always associate counted thread embroidery with the warm and sunny seasons, probably because that’s when you can actually see well enough to count the threads. This little purse has been on the frame a few months already, I’ve picked it up and worked on it sporadically every now and then.

I always have to have something in an embroidery frame, so that I can pick it up and start embroidering when I feel the urge coming on. And being light and transportable, embroidery is great to pack along when travelling.

When I finished my previous purse, I decided that the next counted thread embroidery would be in silk, like the extant purses. And here we have it: silk! It certainly is like nothing else. Sunlight glitters in a fantastic way when it shines on the fibers and it feels luxuriously soft to the touch.

I may have been a little too concerned about embroidering with silk – although I guess it was good to first learn the technique with a more forgiving material like wool. Silk poses some challenges: it gets knotted up far more easily and is harder to undo. And because this is filament silk (aka made by the silkworm itself), it’s good to have well manicured hands when working on it: the fibers snag easily on any roughness on your fingers or nails. I also (speaking from tragic experience here) really recommend spooling it, as it has an amazing capacity to get all knotted and messed up in itself.

The filament silk was ordered via a friend from Germany and you can learn about dyeing it (and all the things learned) here at the Pyhä Lyyti blog (also in English). The red is dyed with redwood (I think) but the green, I just cannot recall right now.

And once the purse is finished, it will be finished with cute little pewter purse frame from Billy and Charlie, from where the pattern for the purse itself also comes from. All in all it is quite tiny – it is hard to tell from this picture, but you’ll see once I (someday, eventually) post the finished item!

 

Uusi vuosi, uusia juttuja / New year, new things

20130107-193615.jpg

Olen aika nihkeä joululahjojen suhteen: mielestäni en tarvitse mitään ja se mitä tarvitsen on sen verran erikoista, että sitä on muiden vaikea ostaa. Siksi yleensä pyydänkin, ettei pukki toisi mitään. Toisaalta saatan joulun ja veronpalautuksen kunniaksi ostaa itselleni jotain, jos jotain sopivaa tulee eteen. Keskiaikajuttujen hankkiminen on siinä mielessä kivaa, että samalla tulee tukeneeksi käsityöyrittäjiä.

Tänä vuonna tuli tehtyä huisit kaksi todella mieluista hankintaa.

Kavereiden kanssa tilasimme kimpassa Puolasta (täältä) käsikudottua ja kasvivärjättyä kangasta, joka oli joulun kunniaksi tarjouksessa. Käsinkudottu ja kasvivärjätty kangas on semmoinen pitkään mielessä läikkynyt haave – kun tilaisuus tuli ostaa jämäerä tämmöistä komeaa toimikasta (joka muistuttaa Herjolfsnesin kankaita erivärisine loimineen ja kuteineen), oli tilaisuuteen tartuttava vaikken tiedäkään vielä mitä kankaasta teen. Yleensä noudatan periaatettani siitä, että ensin on idea ja sitten vasta kangas!

Toinen hankinta on tämä pikkiriikkinen joutsenkoru Darkridge Jewelsiltä, jonka inspiraationa on toiminut keskiajan koruista kenties ihanin: Dunstable Swan Jewel. Tätä käytän hienoista hienoimman asukokonaisuuteni kanssa ja se sopii minulle, sillä tykkään joutsenista – Iloisesta Joutsenesta, mökkirannan joutsenista ja kaikenlaisista muistakin joutsenista – mikäli sitä joku Neulakon lukija ei ole vielä huomannut.

Ja mitä tulee uuteen vuoteen, olen ajatellut pyrkiä olemaan aktiivisempi päivitysten suhteen – tehdä enemmän tämmöisiä pieniä ja lyhyitä juttuja pidempien päivitysten ohelle. Yksi uusi ohjekin on tulossa, joten pysykää kuulolla!

****

I’m pretty difficult when it comes to Christmas presents: I don’t think I really need anything and then things that I do want are kind of odd and hard to come by. So usually I just wish that I get nothing from Santa. Then again, come Christmas and – more importantly perhaps – tax returns, I might get myself something I really want if I come across it. I like spending on medieval things because it also gives me an opportunity to support small businesses and craftspeople.

This year I found two really lovely things. (pictured above)

This first one is a – tadaaa! – naturally dyed and handwoven wool twill that I got from Poland (here), together with some friends (who got different weaves in different colours). Being the rests of a bigger piece this was on sale. Handwoven naturally dyed fabric is something I have dreamed about working with for long – so when this opportunity presented itself I had to go for it. Especially since the weave is very reminiscent of the twills in Herjolfsnes, and the different colours in warp and weft. I’m not sure what this will become eventually – that’s against my principle of first getting the idea and only then the fabric – but with this one I was happy to make the exception.

The tiny swan jewel comes from Darkridge Jewels and is inspired by probably the most fabulous piece of medieval jewelry – the Dunstable Swan Jewel. I will wear it with my poshest outfits and it suits me well since I really like swans – the Merry Swan, the swans that live close to my summer cottage and swans in general really – in case some of you readers had missed that.

And about the new year – I intend to try to post more often. I’ll make more short posts like this since not everything requires an essay. There will be those long posts and at least one new tutorial coming up as well, so stay tuned!

Hiusneula Lontoosta / Hairpins from London

20121117-151221.jpg

Aina välillä iskee into kokeilla jotain uutta ja jotain ihan muuta kuin tavalliset käsityöhommat. Viime aikoina eniten ovat mielessä ja yöpöydän kirjapinoissa pyörineet erinäiset metallihommat. Tässä ensimmäinen kokeilu: kaksi hiusneulaa, jotka on koristelty metallilangasta kierretyllä spiraalilla.

Alkuperäinen neula on Lontoon kaupunginmuseon kokoelmissa. Se on löydety Finsbury Circuksesta ja on ajoitettu 1300-luvulle. Arvellaan, että sitä on alunperin käytetty joko hiusten tai sitten huntupäähineen kiinnittämiseen. Hiusneula löytyy Egan & Pritchardin Dress Accessories – kirjasta. Jostain syystä kirjassa on ainoastaan neulan silhuetti, mutta tekstin perusteella ja kuvan mittailulla saa aika hyvän käsityksen alkuperäisestä neulasta. Kirjoittajat vertaavat hauskasti koristekiharaa röyhelöhunnun muotoon.

20121117-151317.jpg

Alkuperäisen materiaaliksi mainitaan englanniksi copper alloy wire, joka olisi oikeaoppisimmin pronssilankaa. Kun löysin kätköistäni messinkilankaa suhteellisen oikeissa paksuuksissa, joten oli pakko kuitenkin kokeilla sillä tätä mystistä neulaa.

Yläkuvassa näkyvät materiaalit – mitään ihmeellisiä metallityökaluja ei täällä kaupunkiresidenssissä ole. Projektissa käytin metallilankaa, lähdekirjallisuutta, leikkuulautaa, sivuleikkureita sekä pihtejä ja samalla ryystin gotlantilaisen Kränku-puodin Ringmursblandning-teetä (joka on lemppariani). Kissa-apu oli luonnollisesti läsnä. Kierretty metallilanka on muuten erityisen kiinnostavaa kissojen mielestä.

Alakuvan ensimmäisessä versiossa näkyy messinkilangan huono puoli – se on aivan tavattoman pehmeää. Sitä piti kovettaa, muttei kuitenkaan liikaa. Koska hiusneulan muoto muistuttaa niin kovasti modernia U:n muotoista ns. hengetöntä hiuspinniä, näin sen koko ajan keskiaikaisena vastineena sellaiselle. Kuten hyvän hengettömän, olisi tämänkin hiusneulan hyvä olla hieman taipuisa.

20121117-151341.jpg

Sopivan kovuus/taipuisuusasteen saavuttamiseksi oli lankaa työstettävä. Keskiaikaisia menetelmiä metallilangan työstämiseen ovat niin vasara ja alasin kuin vetäminen tätä tarkoitusta varten rei’itetyn levyn lävitse. Kumpaankaan ei ollut välineiden puolesta mahdollisuutta. Onneksi kuitenkin viestin päässä päivystävä metallityön ja arkeologian asiantuntija Kimmo vinkkasi, että lankaa voi pakottaa kovemmaksi myös hinkkamalla sitä metalliesineellä kovaa alustaa vasten.

Kuten kuvista näkee, pakottaminen onnistui mainiosti (ja jätti käsiin samalla aidon metallityön jäljen) ja seuraavista neuloista tuli ensimmäistä neulaa suoremmat ja tukevammat.

Viimeisessä kuvassa on neula tositoimissa (älkää kiinnittäkö huomiota vaaleanpunaiseen tukkaan). Se hädin tuskin erottuu hiuksista ja toimii aivan mahtavan hyvin. Se on lopulta ehkä päivän sensaatiomaisimmalta tuntuva havainto.

Jokainen keskiaikaisia sivulettejä kasaillut tietää sen hankaluuden. Näillä neuloilla se kuitenkin sujui niin vaivatta, että voisi arvailla näiden olleen siihen tarkoitettuja! Tein ohimolta alkavan letin, taitoin sen ja työnsin neulan ylhäältä letin sisään. Pujottelin neulaa letin sisässä kuten hengetöntä nutturaa kootessa. Neula toimi täydellisesti – se jäykisti letin ja samalla kiinnitti sen ohimolle. Vaikka miten kallistin tai heilutin päätä, letti pysyi paikoillaan.

Seuraavaksi olisi hauskaa kokeilla näitä vähän pidempiin hiuksiin, tehdä ainakin yhden pronssilangasta ja kirjoittaa museoon ja pyytää vähän lisätietoja alkuperäisestä.

****

Every now and then I get the urge to try something new and different from the crafts that I usually do. Lately I’ve been thinking and reading a lot about metalwork and metal dress accessories. This is my first try at something completely new: two hairpins with coiled wire decorations.

The original that these pins are based on is a find from Finsbury Circus that has been dated to the 14th century. It has probably been used to fasten hair or a headdress. It is described in Egan and Pritchard’s Dress Accessories (one of the Museum of London books). For some reason the pin is pictured only as a silhouette, but measuring the picture and reading the description does give a quite  good idea of the original. The writers make an interesting comparison – comparing the look of the curly wire decoration to the silhouette of a frilled veil!

The original is said to be made from copper alloy wire – so the closest alternative to that would possibly be bronze wire. But I found I had some brass wire in almost the perfect gauge I had to give a go at making a pin like this slightly mysterious one form London.

Known medieval ways to harden the wire are the good old anvil and hammer -combo as well as drawing the wire through a drawing plate specially drilled for this purpose. I lacked both these alternatives. Thankfully my friend Kimmo who is very knowledgeable in both metalwork and archaeology suggested I could harden the wire by just rubbing it with something metallic against a hard surface. That had the same hardening effect and the next pins turned out better (and that gave my hands the look of metalwork).

In the last picture you can see the pin in use (overlook the pink hair). You can hardly see it, but it works absolutely marvellously. This I think was the most sensational moment in all of this.

Everyone who has set (or tried to) their hair in these cornettes- type braids knows it’s not the easiest thing. But with these pins, it was super simple! I braided my hair at the temples, folded the braid and secured it with the pin, using it like I would my modern hairpins, threading it into the hair and fastening it at the temple. It just did exactly what it was supposed to. The braid was stiff and firmly attached. I could shake my head and the braids would not budge.

What I would like to try next is some bronze wire, try these on someone with longer hair and perhaps write to the museum and ask a few questions about the originals.

In the picture above you can see all the materials I had at hand. I don’t have any very proper metalwork tools here at my very urban residence. All I used was the previously mentioned wire, some source literature, cutters, pliers, a cutting board. I kept myself going with my very favourite Ringmursblandning-tea from Kränku in Gotland. Oh and cat assistance too! Coiled wire is VERY interesting to cats.

In my first version of the pin which you can see below the cat assistant you’ll notice the downside of the brass wire. It is really really soft. It needed to be hardened, but not too much. The shape of the hairpin reminded me a lot of the hairpins I use (ie the non bobby pin- kind of u-shaped hairpins) when doing up my hair. I kept thinking about this as a medieval equivalent to those. It should be a little bendy.

Röyhelön monet olomuodot / The Many Forms of Frill

20121104-174340.jpg

Uusi röyhelöhuntu on valmis! Tämä ei ole se se aiemmin aloitettu megaröyhelö (se on vielä kesken). Tämä projekti alkoi itää mielessäni kesällä, kun koko ajan satoi. Sen takia en voinut pitää röyhelöitäni, sillä hevi-tärkkäys ja sadesää eivät käy yksiin. Viimeistään Visbyssä, kun näin Kapitelhusgårdenissa (samalla kun kiersin sadevettä omasta hunnustani) tämän Cathrinin upean hunnun, jota -tadaa- ei tarvinnut tärkätä, päätin puuttua asiaan. Edit: Lue täältä bloggaus tuosta hunnusta.

Tästä hunnusta ei tullut yhtä pientä ja sievää. Vaikka yritin tehdä pientä, tuli tämmöinen suuri ja muhkea.  Epäilen sukuvikaa, sillä tädilläni on sama ongelma korvapuustien leivonnassa. Mutta toisaalta, pieni muhkeus ei haittaa pullassa eikä röyhelössäkään.

Tämän villin ja asettelemattoman röyhelön hyviä puolia on tärkkäämättömyyden lisäksi sen muunneltavuus. Se taipuu moniin niistä muodoista, jossa röyhelöitä keskiajalla käytettiin. (Kannattaa muuten katsoa Isis Sturtewagenin tutkimuksia aiheesta!)

Pakkohan sitä oli tietenkin kokeilla.

Ylhäällä huntu U-muodossa, ilman lettejä ja sitten lettien kanssa. Pahoittelen kuvanlaatua, mutta omalta käsivaralta iPhonen etukameralla haaleassa marraskuun valossa ei tämän parempia saanut.

****

My new frilled veil is finished! It isn’t the megafrill I started earlier this year (it’s still under construction). This project began brewing in my head during the summer, when it rained all the time and I couldn’t wear my frills, since heavy-duty starch and moisture don’t go together that well. Then in Visby, there was that lecture at Kapitelhusgården where (while squeezing rain water out of my own lame non-frilled veil) I saw this lovely veil, which didn’t need starching, by and on Cathrin. Edit: Go here to read a blog post about it.

Mine didn’t turn out to so cute – it’s rather poofy and big. This keeps happening. I want to make small frills and they turn out huge instead. I suspect this runs in the family, since my aunt has similar issues when baking cinnamon rolls. But then again there really isn’t anything wrong with massive pastries or frills for that matter.

One of the perks of this wild and unset frill is it’s versatility. It can be set in many of the ways familiar from effigies and other sources. (See Isis Sturtewagen’s research for interesting types and typifications.)

This I of course had to try.

In the first picture, there is the veil in all of it’s U-shaped goodness, both with and wihtout braids. I’m sorry about the poor quality of the pictures, but this is what you get with a handheld iPhone camera in the darkness of finnish November afternoons.

Sitten piti kokeilla, miltä röyhelö näyttää toisen hunnun alla. Röyhelöhunnun alle on myös puettu myssyn päälle alushuntu tukikerrokseksi ja tuomaan volyymia päähineeseen.

Then I had to try how the frilled veil under a simple veil -look worked out. In these pictures I’m also wearing a veil under the frilled and over my cap. It gives a nice base to pin things onto and gives the entire headdress some volume.

20121104-174415.jpg

Sitten kreisiosastolle: erikoinen O-huntu leteillä, huntu kera otsapannan tai kruunun ja lopuksi jopa ns. kleeblett-kruseler, jossa röyhelö on nostettu kiekuraksi pään päälle! O-huntua saattaisin sen kaikessa kummallisuudessa joskus käyttääkin, otsapanta (ainakin ilman koristeita) tuntuu vähän pocahontasille, kruunu katoaa hilpeästi röyhelöön (toista se on isokruunuisemmalla Tanskan kuningattarella) ja viimeinen tyyli.. no se ei oikeastaan ajoitukaan 1300-luvulle. Fiu.

Then we get crazy: the odd O-shaped frill, the frill with a headband or coronet and to top it off the so called kleeblatt-kruseler, where the frill sits on the top of the head in a big poof. The O-veil I guess I could use in all it’s oddity. The headband (at least when it’s plain) made me feel a bit too much like Pocahontas. The coronet fantastically disappears into the frills (at least if you are not queen of Denmark) and the kleeblatt… doesnt’ actually date to the 14th century. Phew!

20121104-174428.jpg

U-muotoinen huntu leteillä ja leukaliinalla on suosikki ja eniten omalla mukavuusaluella. Mutta oli näidenkin kuvien ottaminen melko hysteerisen hupaisaa puuhaa.

Wearing it as a U with the braids and the wimple is my favourite style – and it remains within my comfort zone.  But taking even these pics was quite hysterical!

 

Loppuun vielä kommentti viralliselta kissa-valvoja Justukselta: “Mä olin ihan että kauanko pitää helmoissa roikkua, että saisi mahan rapsuttelua, täällä nainen vain heiluu joku torttu päässä sen sijaan”.

Justus, my cat help du jour comments: “I was all like – how long do I have to wrestle with these hems to get some tummy rubs for goddsake? This woman just goes about with some kind of poof on her head and I get no attention!”

 

Ps. Uudet sosiaalisen median jako- ja tykkäämisnappulat! / New like and share buttons! Now more than Facebook!